Virastoasiainhoitoa

Oh. Tässä pelin- touhun- ja tuoksinan tiimellyksessä (eiku, minkä? Siis no kaiken tän jolle ei sanoja suomenkielestä löydy!) unohdin kertoa teille miten KIVAA on asioida erinäisissä virastoissa täällä Kiinan maalla. Virallisten asioiden hoitaminen on toki aina asteen verran kinkkisempää oman maan rajojen ulkopuolella, asiat kun hoituvat paitsi vieraalla kielellä, usein myös aivan ventovieraalla eli uppo-oudolla mentaliteetilla (joskus täysin mentaliteetitta!), mutta Kiinassa, oi Kiinassa, kinkkisyys saa ihan uuden merkityksen. Se nousee uudelle levelille.

Oma virastotarinani alkoi jo kauan ennen Kiinaan saapumista Lontoon Kiinan suurlähetystöllä. Viisuminanelupyyntelörukoilukeissi oli niin pitkäpiimäinen ja siinä pitkäpiimäisyydessään niin eri-ikimuistettava missio (i'mpossible), että väänsin aiheesta kolumnin, joka on luettavissa Riksun viikkouutisten nettilehdestä: 6.8.2014: http://www.lehtiluukku.fi/pub?id=56683 (s.6-7). Jätetään siis kyseinen teema väliin blogin osalta ja hypätään suoraan sinne missä ollaan (Kiinan Xuzhoussa, jos vielä muistatte).

                                                                   Täällä siis: 

Ensitöikseni minun oli luonnollisesti luotava kiinalainen pankkitili palkanmaksua varten. Onnekseni amerikkalainen Patrick, koulumme entinen englanninopettaja (edeltäjäni) oli maisemissa vielä viimeistä päivää. Hän oli oppinut virastokiinan alkeet ja tuli pankkiin minua jeesaamaan. Ja jeesausta kaivattiin! Ilmoitettuaan infopisteen mimmille, että tää tyttö tässä tarttis pankkitilin ja -kortin (bán ká=pankkikortti), mimmi tuijotti hetken suu auki ja huusi (!) odotussalin yli kollegalleen kiinaksi. Jotain. En tiedä mitä. Viisi kollegaa kääntyi katsomaan minuun, asiakkaat kääntyivät katsomaan minuun (katseissa nyt ei ole sinänsä mitään uutta) ja minä ja Patrick tuijotimme kaikkia viittä vuoronperään. 

Niin, osaisko joku auttaa ? Onks tässä nyt jotain mitä me ei ymmärretä? Oliks tää jotenki upouus, uppo-outo pyyntö? Ettäkö pankkitiliä ja vieläpä pankkikorttia, pankista! Härregyyd ! 

Hetken siinä keskenänsä kuiskuteltuaan mimmit pääsivät yhteisymmärrykseen (jostakin) ja yksi rohkelikko asteli luokseni kiinankielisen lomakkeen kanssa. P käänsi minulle kohdat, jotka minun tuli ymmärtää: Kysyttiin nimeä, syntymäaikaa, kansallisuutta, puhelinnumeroa, osoitetta... auch. Hetkinen. Kahta viimeistähän minulla ei ollut. Dilemma. Puhelinnumerosta tuli jäätävä ongelma. Osoitteen puuttuminen hoitui simppelisti niin että pyysivät minua kirjoittamaan osoitteeni kotimaassani mikä minun (kodittoman) kohdalla tarkoittaa perheeni kotia Suomessa Riihimäellä (äiti älä ihmettele jos tulee postia Kiinan pankista, eli kirje jonka sisältö näyttää lasten kuvakirjalta). Puhelinnumeron puuttumista päiviteltiin sekä ensi alkuun että loppuviimeksi, siitäkin huolimatta että yritin selittää: En tajua mitään vaikka minulle soittaisittekin, eli ihan yhtä tyhjän kanssa! Lopulta pyysivät numeron kotimaassani mikä omalla kohdallani tarkoittaa äidin numeroa (että äiti, älä ihmettele jos....). Saivat sitten mielenrauhan.

                                         Mielen- ja sielunrauhaa kiinalaiseen tyyliin:

                                                   Ommmm ommmm ommmmm...

(Työpaikkani about kuvanottokohdalla eli kuvaajan kohdalla eli kuvan ulko- ja etupuolella ;))

Tarina jatkuu: Täytettyäni lomakkeen eteeni tuotiin sama lomake uudelleen täytettäväksi. Miten olis kopio? Kakkoslomakkeen täytettyäni minua pyydettiin venaamaan, venaamaan ja venaamaan ja venauksen hoidettuani minut kutsuttiin tiskille istumaan, istumaan ja istumaan. Istuin kolme neljäsosa tuntia Patrickin päivitellessä missä vika. Itsellään oli kuulemma sujunut kymmenessä minuutissa. Ottivat passista kopiota kopion  perään (Kiinaan matkaaville tiedoksi: Pitäkää passi mukana kokoajan, haluavat kopion melkein about hedelmätiskillä) ja minä kelasin, miten monessa virastokansiossa ja kotialbumissa tulenkaan olemaan näiden kuukausien jälkeen. Monessa. Ehdin siinä sitten monenmonituiset mietteet mielessäni miettiä ennen kuin naikkonen käänsi katseensa tietokoneen ruudulta puoleeni ja pyysi minua uudelleentavaamaan nimeni, syntymäaikani, asuinmaani (Fen lan = Finland). Sitten se hiljeni uudestaan ja näpytti näpyttämästä päästyään katse ruudulle nauliutuneena. Seurasin muikkelin sormia näppäimistöllä. Laskujeni mukaan muikki näpytteli nimeni viisitoista kertaa. 

Lopulta sain minäkin osallistua leikkiin. Oujee! Sain näpytellä haluamani tunnusluvun pieneen masiinaan tiskin vasemmalla puolella. Tuntui edistykseltä. Olin osa tätä prosessia, en vain sivustakatsoja. Sain viimeinkin antaa kontribuutioni omalle asialleni. Hieno homma. Muikkeli kaivoi laatikosta kortin, mikä oli todellisen edistyksen merkki.  Kollegansa kävi siinä vieressä kurkkimassa asioiden sujuvuutta / sujumattomuutta.Kollega vaikutti jonkinlaiselta supervisorilta. Otti passini moneen otteeseen, tiirasi tietojani ymmyrkäisenä ja kävi ottamassa kopioita ja kopioiden kopioita. Niitä sujahti joka kansion väliin ja joka toisen paperikasan alle. Hmph. 

Neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua sain kuin sainkin kortin käteeni ja sain kunnian rustata viimeisen allekirjoitukseni (järjestyksessään viidennen) viimeiseksi kuvittelemaani paperiin. Oujes. Se hoitui sittenkin ! hihkaisin ennen kuin pamahti eli  nuolaisin ennen tipahdusta. Olimme sanoneet byebyet (bye bye on muuten myös kiinaa, englannin lainasana) ja kävelleet pari sataa metriä pankilta poispäin kun takaamme kuuluu: Hei ni hao! Helloo! Muikkeli paahtaa perässämme henki hieverissä kädessään jonkin sortin dokumentinriekale, sanoo kiinaksi jotain, jonka Patrick tulkkaa: Ne tekivät jonkun virheen. Täytyy mennä takaisin....

                                         Ja sama rumba uudestaaaaannnn ! 

Ny on sitten tili kera kortin. Tuskahiestä ja vereslihasta veistetty. Sain siis kortin. En muuta. Kyselin jonkin sortin dokumentin perään, notta tietäisin tilinumeroni  ja sensellaiset välttämättömyydet. Myivät eioota. Oivalsin, ettei sellaisia byrokraattisuuksia välttämättä tarvitakaan dookumenteille kirjattuina. Ja sit honasin että: Nää kiinalaiset on maailmanmestareita sekä suoraviivaisten asioiden mutkittamisessa että länsimaisten mutkikkuuksien suoristamisessa. Tilinumero korttiin kirjattuna jippijaijei !

                                            How simple & convenient. Finally.

                                                                      ***   ***   ***

Virastovisiitti numero kaksi tapahtui puhelinkeskuksella, jonne menin liittymänhankinta-aikeissa. Oli populaa niin että alkoi korvissa tinnittää. Oli paikka, joka oli niin mesta, että olis voinut hienommaksikin lukaaliksi luulla. Oli hienot pelit ja vehkeet, oli puhelimia vitriineissä ja lasipöytien välissä, oli asiaintuntijaa ja merkkitietoista puhelimenhankkijaa toisensa perään. Totta se on: Kiinalaiset ovat paitsi materia- myös teknologiakreisiä kansaa.

Yksi avulias poika hoksasi hämmentyneen kokovartalo-olemukseni, asteli luokseni ja esitteli melkein englanniksi (!) että tuosta otetaan vuoronumero, tuolta näet kun numerot liikkuu kohti sun vuoronumeroa ja tuolta, tuolta (!) valitaan oma puhelinnumero. Aulassa seisoi masiina, jonka ruudulla oli pitkät listat vapaina olevia puhelinnumeroita. Jengi selasi ja selasi ja valitsi ja valitsi. Tuijotin ruutua kulmiani kurtistellen ja kelasin, että mitä väliä. What's the big deal? Klikkasin ensimmäistä numeroa ja se oli oleva minun. Ei ny tehdä kärpäsestä härkästä heiiii....

                  Tyttöjä suurten valintojen äärellä: Oletko sinä minun puhelinnumeroni?

                          

Yritin salakuvata tätä puhelinnumeroon valitsevaa veijaria pidemmän aikaa hänen riehuessaan leikkiaseensa kanssa ympäri hallia. Jotain tosi symppistä tossa olemuksessa. Ei onnannut, koska itse en ole salassa vaan spottivalossa...

                          

Mutta siis: Todellinen syy puhelinnumeron valitsemiseen piilee Kiinalaisille tyypillisessä taikauskoisuudessa: Kukaan ei halua puhelinnumeroa, joka sisältää luvut 4 tai 13. Nelonen on kiinaksi sí joka kuulostaa (ja meikäläisten silmiin myös näyttää) samalta kuin sï, kuolema. Luku 13 puolestaan on peritty Ameriikasta ja edustaa tunnetusti huonoa onnea ja onnettomuutta. Monista kerrostaloista esimerkiksi puuttuvat nämä kerrokset, koska ihmiset todella uskovat niiden negatiivisiin voimiin. Varmassa vara parempi, right ? Näh. Äh. Numero kun numero. Klik.

    Pääsin tiskille. Tiskillä pääsi tuskanhuoahdus. Myyjätär esitteli minulle vaihtoehdot:

Englantia puhuva poika riensi hätiin kun huomasi, jo toistamiseen, epätoivoisen olemiseni tilan. Hän käänsi toiveeni tiskintausmimmille: 6 kuukauden soppari kera netin. Homma hoitui aivan yllättävän näppärään ja jo tutuksi tulleeseen tyyliin: Passi ole hyvä, ota kuule ihan niin monta kopiota kun tarviit! Ihan voit kotialbumiiskin ottaa, on mulla kuitenki sen verran edustava naama! Jos vaikka ihan kirjahyllyn reunalle mut istuttaisit? Otti neljä. Vähemmän kuin pankin täti. Väläytin hymyn kiitokseksi asioiden sujuvuudesta ja myötämielisyydestä ja hiljaa mielessäni kelasin: Älä juokse mun perään, älä juokse mun perään... Ei juossut. Alles guut kuten sanois saksalainen. Kotona testasin puhelimen ja lähetin Patrickille viestin: Se toimii sittenkin toimiiko kuittaa mulle jos toimii! Vastaus Shanghaista salamana: Wörkii wörkii !

PS. Itsehän sattumalta valitsin numeron joka loppuu kolmeentoista. Nelosta ei ole. Kaikeksi onnettomuudeksi. Masokisti kun olen, olisin mieluusti tehnyt käytännön kokeen ja testannut taikauskomusten paikkansapitävyyttä. Tosin, en tiedä missä tilavuusmittayksiköissä 'epäonnea' ja 'onnea' mitataan. Monien tikkaiden alta kulkeneena, katuja ylittäviä mustia kissoja nähneenä ja peilejä särkeneenä koen yhä olevani aika onnekas, kaiken suhteen, kaikesta huolimatta tai ehkä juuri kaiken vuoksi. Elämästä huolimatta ja elämän vuoksi.

                                   "Kel onni on, se onneaan -kuin kuppaa- levittäköön!"

                                                                     Lukijakysely: