Ei menny niinku Römsöössä

Hoi ! Olen tässä jo pidemmän aikaa visioinut paria blogihaastetta, jotka voisin laittaa blogimaailmaan kiertoon. Nyt jos joskus on oikein oivallinen aika täytäntöönpanna niistä toinen ja haastaa itseni ja teidät kaikki muutkin tätä challengea toteuttamaan. Kyseessä on täydellisyydentavoittelua karsastava ja perfektionismia vierastava projekti, jossa ainoana missiona on kumota egon asettamat kulissit ja paljastaa lukijoille viisi asiaa, hetkeä, tapahtumaa, suunnitelmaa, projektia (younameit!) jotka eivät menneet elämässä kuten paljon puhutussa Strömsössä -olkoonkin että kyseessä on vain tv-sarja. Eli: Ei menny niinku piti !

Kaikki ei mene elämässä aina suunnitelmien mukaan ja se jos jokin (!) tekee tästä elämästä paitsi haasteellista myös palkitsevaa. Sitä saa palkkioksi pudota tuolilta kerta kerran perään, palata maan pinnalle ja nöyrtyä huomaamaan, että minun suunnitelmani eivät aina mene yks yhteen Universumin suunnitelmien kanssa. Ai mitä? Ettei kuulosta kovin korealta palkinnolta? Mutta tiedättekös; Olen takuuvarma siitä että juuri väärien valintojen, virhesiirtojen ja -arvioiden kautta sitä kasvaa, oppii ja kehittyy kaikkein eniten. Sitä oppii, että aina kannattaa yrittää muttei ensisijaisesti odottaa työn hedelmää. Kun odottaa eksoottista papaijaa ja käteen putoaakin mätä omena, on pettymys taattu. 

Tähän ikään ehtineenä (ja nyt en puhu kaksvitosesta vaan sieluni iästä joka on nelinumeroinen luku) olen oppinut sen, ettei pidä asettaa valtaisia odotuksia tai sitoutua suunnitelmiensa mastoihin kuin Greenpeacelaiset öljynporauslauttoihin. Siinä sitomistohinoissaan ei nimittäin tule usein ennakoineeksi sellaista mahdollisuutta, että lautta voi olla uppoava lautta ja masto, jonka piti olla pelastusrengas, jättääkin käsiin vain öljyn jälkiliman vajotessaan jäämeren syvyyksiin. Moni suunnitelma on ei enempää eikä vähempää kuin uppoava laiva. Ei kannata upota mukana vaan loikata koikata lähimmälle saarelle ennen kun varpaat kastuu. Tällä metodilla voi katsella uppoavaa laivaa tyynin mielin kuivin varpain huuliharppua soitellen. Dippadai! Maama alkaa oppia että: Elämässä kandeis aina jättää suureellisille suunnitelmille joustovara, hajurako ja turvaväli ja järkälemäisille odotuksille kengänkuva persiiseen. Silloin, silloin (!) mätäkin omena on ihan ookoo. 


Maaman omat Ei Menny Niinku Römsöössä -keissit:

1) Tämä Kiina-keikka 

"Ei nyt mennyt niinkun piti, tää on liian suuri city joten lähden täältä kotiin takaisin!"  =)

*** Mitä tästä opin?  Sen, että joskus on vaan hyväksyttävä se, että 'tämä ei ole minua varten'. Luovuttamista tai ei, kuuntelen mieluummin sydäntäni, kun jään kitumaan kelaillen että 'se mikä ei tapa, vahvistaa.' Luulen, että voin hoitaa tarpeelliset vahvistumiseni ihan jossain muualla. Tarvitseeko aina hajota ja palaa loppuun voidakseen voimaantua? Kuten ystäväni ja entinen työkaverini Ari kommentoi: Kyllä sinä pystyisit, mutta et vaan enää halua ! Hymyilin. Hyvä pointti. Kyllähän sitä vaikka seisoisi päällään Pekingin metrossa. Pystyisin, mutten halua.

2)  Form Modeling Platform -Case / 2012

Se ei todellakaan menny niinku piti! Rahat ja luvatut lupaukset menivät kankkulan kaivoon. Itselläni ei tosin ollut minkään sortin intohimoa alalle, kunhan lähdin kokeilemaan oltuani mallina eräälle kaverilleni, joka suoritti muotialan maisterin tutkintoaan Bournemouthin yliopistossa. Hän kysyi miksen ole harkinnut mallin hommia, kun sujuu niin hyvin. Googlasin. Läksin kuvauksiin ja se oli paskaa. Perustin aiheesta myös englanninkielisen blogin (raivonpuuskissani) ja sain paljon palautetta sekä blogiini että sähköpostiini mimmeiltä, jotka olivat joko hakeutumassa kyseisen platformin listoille tai olivat jo rahansa kyseiselle putiikille minun tavoin menettäneet. Kyseinen mestahan on 'Form Modeling Platform'.

***Mitä tästä jäi käteen? Olen saanut sähköpostiini kahden käden sormilla laskettavan määrän maileja, joissa minua kiitellään blogin perustamisesta ja barrikadeille nousemisesta. Pari mimmiä oli jo saanut kutsun paikanpäälle kuvauksiin, mutta peruivat oitis luettuaan kokemuksistani. Jotkut kyselivät lisätietoja ja saatuaan kuulla omaan kokemukseen perustuvan mielipiteeni päättivät hakeutua muille platformeille ja ottaa paremmin selvää kyseisistä firmoista ennen minkään sortin sitoumuksia. Minun olisi pitänyt kai oppia olemaan vähemmän sinisilmäinen mutta rehellisyyden nimissä en voi sanoa sitä oppineeni. Minä luotan luotan ja luotan --kunnes luottamus menee ja kunnes aika kultaa muistot : D Mutta nyt naurattaa. Opin myös, että diggaan ja kai jotenkuten jotenki päin osaan jopa olla kameran edessä ja että kyllä tätäkin hommaa voisi joskus vielä kokeilla.

 3) UFF/Humana People to People -projekti 2008

Läksin lukion jälkeen suoraa tietä Brittilään, jossa minun oli määrä suorittaa 3-kuukauden mittainen työjakso Humana People to People -hyväntekeväisyysjärjestön leivissä Birminghamissa. Työnkuva oli: Kerätä vaatteita ym. paikallisilta ihmisiltä, pakata ne säkkeihin ja lähettää tehtaalle, jossa osa meistä vapaaehtoisista niin ikään työskenteli. Sieltä vaatteet lähettiin 'eteenpäin' osa mukamas 'Afrikkaan.' Olin kaupungissa kolme kuukautta, minä aikana sain 'tienattua' työlläni rahat, jotka kattaisivat lentoni Afrikkaan Mosambiqiin. Kuulemma näin. Legendan mukaan. Lensin Briteistä sitten Tanskaan, jossa ko.järjestön 'koulu' sijaitsi ja jossa meidän tuli 'opiskella' Afrikka-asiaa puoli vuotta ennen Afrikkaan menoa. 'Opiskelin' muiden Afrikkaan lähtijöiden tavoin ko. koululla (Faksen kylässä) kuukauden vai kahden päivät kunnes totesimme yksissä tuumin, että järjestöhän on täyttä koo usetusta ja meitä käytetään hyväksi --järjestön pääjehujen hyväksi. Otimme hatkat, isolla porukalla kertaheitolla. Se oli aikamoinen romahdus silloisessa pienessä idealistisessa mielessäni, joka oli kuvitellut viettävänsä seuraavat pari vuotta auttamassa Afrikan lapsia. Niin minä läksin villinä, vapaana ja ahdistuneena liftaamaan Eurooppaan. Ei siitä reissusta enempää. 

*** Mitä jäi kätöseen? Kirjoitin kokemuksistani kolumnin Voima-lehteen (löytyy vieläkin arkistoista), minkä seurauksena Ylen toimittaja läksi viemään asiaa pidemmälle. Hän teki aiheesta dokumentin nimellä 'Ryysyillä rikkauksiin', joka on edelleen netissä katsottavissa. Siihen haastateltiin niin minua kuin muutamaa muutakin ko.järjestön leivissä työskennellyttä. Tärkeimpänä käteen jäi omakohtainen kokemus kaikessa negatiivisuudessaan ja sitä myötä mahdollisuus välittää tietoa huuhaa-touhusta muille ihmisille. Tietääkseni järjestön koululla ei ole minun jälkeeni ollut yhtäkään suomalaista. Itselleni käteen jäi liuta ystäviä, joiden kanssa olen edelleen yhteyksissä. Opin myös hetkellisesti riisumaan vaaleanpunaiset lasit silmiltäni ja kyseenalaistamaan kaiken, kunnes aika kultasi muistot ja luotan taas. Luottaminen on paljon helpompaa. Kokemus muutti myös unelmiani. Iänikuinen Afrikka-unelma jäi taka-alalle ja suuntasin sittemmin muualle. Afrikkaan pääsin tutustumaan vuonna 2011 saatuani paikan Eurooppa-Afrikka-nuorisoseminaarista.

Yksi neuvo: Älä lahjoita UFF:ille ! Kukaan missään Afrikassa mitään saa ja vapaaehtoistyöntekijöistä imetään mehut irti, jotta poroporvarit saisivat asua palatseissaan ympäri Espanjaa. Jos haluatte tietää aiheesta lisää, lukekaa artikkeli, katsokaa dokumentti ja tsekatkaa sivusto: http://tvindalert.com/. Siellä tarinaa koko järjestöstä, sen perustaneesta 'teacher's groupista' jonka jäseniä oli myös meillä Tanskassa 'opettajina' ja koko niin sanotusta 'Tvind'-yhteisöstä mustanpuhuvine menneisyyksineen. 

        

                                                    T:mi Birmingham 2008

         

      T:mi Tanskan jäsenet Köpiksessä 2008: Osta Afrikka-lehti ostaaa ! Hyvä lehtiiiiii! 

                                                               Etelä-Afrikka 2011

4) Intian Seminaari tai sitten ei / 2007

Vappuaattona vuonna 2007 lensimme Mumbaihin ja Mumbaista takaisin. Piti päästä maahan mutta eipä päästy. Olimme ystäväni kanssa menossa kansainväliseen nuorisoseminaariin, mutta kas kekkulia, kun kaupungissa oli juuri ollut karmeat mellakat ja lentokentällä olivat varmoja siitä, että sinne olimme mekin menossa mieliämme osoittamaan. Ei auttanut mitkään puhelinnumerot tai osanottajaluettelot. Käsky kävi: Tytöt lähtevät seuraavalla lennolla kotiin ! Buahaha.

***Mitäs tästä sanoisin? Sanon vaan, että tuon 25-tuntisen lentovuorokauden ansiosta tulin tutustuneeksi Sinkkuelämää-sarjaan! En ollut katsonut ko.sarjaa koskaan (kuten en ole katsonut Frendejäkään), mutta tuolla lennolla aloin selata koneen tv-sarjatarjontaa ja löysin Sex&The Cityn. Päätin laittaa aivot narikkaan ja tsekata mistä koko maailmanlaajuinen Sinkkuelämää-kohu  oikein sikiää. Nyt tiedän. Mieletön sarja! Tänä päivänä minulla on kaikki kaudet plus elokuvat kirjahyllyssä Suomen kodissani. Kiitos vappuaaton epäonnistuneen Intiaanpääsy-yrityksen! Ainiin: Tällä reissulla opin myös jotain itsestäni. Nimittäin sen, että yritän aina tasapainottaa yleisilmapiiriä ikään kuin yin-yang-harmonian tavoittaakseni. Matkakaverini oli romuna ja itki tilanteen kurjuutta. Minä sen sijaan pysyin positiivisena, heitin homman vitsiksi ja kehotin nauttimaan ilmaisista ilmalennoista kera hyvän muonan ja elokuva-tv-sarja-tarjonnan.

PS. Intia on yhä unelmani, jonka yritän saavuttaa  uudelleen maaliskuussa (oikeassa sivupalkissa tapahtumakalenteri :)). Fingers crossed, ettei nimeni ole mustalla (mellakka)listalla! 

Tonne ! (Intia-kuvat lainattu iki-ihanan, ihanasti kirjoittavan ja valokuvaavan Noorani blogista)

5) Terveys-Sairaus -Akselin Asijat 2006->

Aloin sairastua jo Kallion lukion aikoinani vuonna 2006, mutta vasta vuoden 2008-2009 tienoilla aloin tajuta sairastavani. Vuoden 2009 piti mennä ihan  erilailla. Piti mennä niin, että ensin Turkkiin lapsia hoitamaan, sitten Kaakkois-Aasiaan laivatyöhön ja sieltä Israeliin Beit Immanuel taloon vapaaehtoistöihin Suomen Kansanlähetysopiston kansainvälisyyslinjan kautta. Kaksi ensimmäistä hoidin, puolikunnossa. 

                                                                  Turkki 2009

                         

                                                       T:mi Doulos Kambodza 2009

Palasin 3.5 kuukauden mittaiselta laivareissulta kotiin ja siinä sitten äidin kanssa todettiin, ettei tämä tyttö lähde enää muualle kuin sairaalaan. Osastolla tuli sitten vietettyä loppuvuosi 2009 (3kk) vastoin alkuperäissuunnitelmia. Tyttö oli raivopää! Niin vihanen niin vihanen että oksat pois! Ja sama toistui vuonna 2010 tismalleen samaan aikaan vuodesta saman ajanjakson ajan. Ei sen pitäny mennä niin! Ei mun pitänyt olla kipee! Ei mun pitänyt tarvita apuu! Tarttin. Ja oli hyvä että vastaanotin. Vaikkakaan, en apuun vielä silloin sitoutunut ja läksin sairaalasta liian ajoissa, mistä johtuen (?) tai minkä osaseurauksena (?) kärvistelin sairauden ikeessä aina viime vuosiin saakka. Kunnes tapahtui jotain. ¨

Tapahtui lääkitys. Tapahtui avunsaanti. Tapahtui ystävä, joka oli siinä, auttoi, tuki ja pakotti myöntämään, ettei tässä nyt olla läheskään ookoo. Tänä päivänä olen sairauden suhteen enemmän ookoo kuin vuosiin. Olen vielä matkalla perille, matkalla, jota en koskaan suunnitellut joutuvani kulkemaan, kohteeseen nimeltään perillä, jota en koskaan kuvitellut joutuvani kynsin hampain tavoittelemaan. 

*** Näiden vuosien aikana olen oppinut että: Ei elämä mene suunnitelman mukaan. Enkä minä aina ole vahva. Ja niin kauan kun ylläpidän illuusiota omasta murtumattomuudestani, se kääntyy itseään vastaan, muuttuu heikkoudeksi. Opin, että minun Akilleen kantapääni, yksi niistä, on vaikeus myöntää avuntarvetta, myöntää, etten minä pärjää, koska ainahan minä pärjään. Sairaus on opettanut minulle enemmän itsestäni, elämästä ja ihmisyydestä kuin mikään strömssöilykokemus koskaan. Opin, että joskus tulee mutka matkaan ja se on ookoo. Ja joskus tuntuu siltä kuin elämä olisi yhtä pitkää ja piimäistä metsätien mutkaa, jonka takaa ei näy määränpäätä, pelastusta, vapautusta (!) ja joka tuntuu kiertävän kehää oman akselinsa ympäri saapumatta koskaan mihinkään. Mutta sekin on ookoo. Se on tunne. Tunteet on aina ookoo. Minä olen. Se on ollut tämän muutosmatkan suurin oppimisen paikka. Minä olen ookoo.

                                                       (Kuva: Google Images)