Unettomia Öitä & Kävelykiintiöitä

Se olis sitte niinku viidennen päivän ilta käsillä -tai siis ennen kaikkea (rakkoisilla) jaloilla. Viis päivää vasta takana! Omituista. Aika. Ajantaju ja sen tajuttomuus. Tajutonta, etten voi tajuta, etten ole ollut tien päällä vielä viikkoakaan. Tuntuu nimittäin kuin olisin tehnyt matkaa pienen ikuisuuden ja herännyt joka aamu kävelemään likimain koko elämäni ajan. Tältä tuntuu, koska tähän minut on luotu. Luontoon. Ulkoilmaan. Liikkeelle. Olin todennäköisesti entisessä elämässäni nomadi. Tai romani. Nomadiromani.

                                                           (D)redlock nomadi

Me nykyajan wannabe-nomadit olemme kuitenkin ihan oma lajimme. Vaikka panemmekin kinttua toisen eteen ja vaeltelemme ympäri maalimaa, kärsimme mekin perusnykyaikalaisten probleemoista, kuten addiktioista, ahdistuneisuudesta, alakuloisuudesta ja kroonisesta unettomuudesta (josta esimakua tulossa tässä ja nyt). Prkl eli pee erkele, en paremmin sano. Kyllä keljuttaa. Sen lisäksi että oikea jalkaparka anelee armahdusta ja rukoilee pelastuksen puolesta, on myös pää saanut osansa kärsimyskukkasten siitepölyhiukkasista. Pää on näet saanut anti-kunnian nauttia niin vähäisistä unenmääristä kuin mahdollisesti mahdollista 

Tässäpä kaiken kattava selonteko asiainlaidoista, kyljistä ja sivuista:

1. yö: Bussissa Barcelona-Burgos: Unta nolla tuntia, minkä jälkeen 30km kävelyä.
2. yö: Majapaikka Hontanaksen kylässä. Jes, nukuin niinku tukkendaalerin! + 28 km kävely.
3. yö: Majapaikka Boadilla Del Caminoksessa. Jes, kaks tuntia unta! Päälle 25km kävely.
4. yö: Majapaikka Correon de los Caminoksessa. Unta nolla tuntia. Päälle 27km kävely.

                         Mikä mua vaaaiiiivaaa? Miksei unta uppoa kuuppaan? 

                                       Muistutus puussa: Don't quite before the miracle

Sitä sanotaan, että pitkät kävelyt, liikunta ja ulkoilma edesauttavat unta. Aiheesta on rutosti tutkimuksia, jotka osoittavat liikunnan olevan yhteydessä parempaan unen- ja itse asiassa koko elämän laatuun. Ja tämähän on tosi kuin vesi eli vissa ja varma. Raittiissa ilimassa reippailu valjastaa paitsi verenkierron, ruoansulatuksen ja immuunipuolustuksen, myös moodin eli mielentilan reippahaksi niin kuin jockey ravihevosen tulevaan koitokseen. Mutta mutta, tällaisissa extreme-olosuhteissa asiain laidat ovat lattioita, asian kyljet kattoja ja jutun punaiset langat keltaisia hammaslankoja. Siis, suomeksi sanoen: Vaikka miten kävelisin, ei ole saletti, että nukun. Lisäksi, omituista kyllä, vaikka miten kävelen, nälkä, jano ja ruokahalu eivät vaan kasva. 

Mikäs biokemiallinen prosessuuri tässä on oikein käynnissä voiskos joku kertoA? 

Tiedän, että osasyyllisenä ovat todennäköisesti stressihormonit adrenaliini ja kortisoli. Ne veijarithan erittyvät lisämunuaisesta kaikenlaisen stressin yhteydessä, eikä kroppa erota 'hyvää stressiä' huonosta eikä fyysistä stressiä psyykkisestä. Kropalle se on stressi kuin stressi ja reaktio vakio: Hormonii, hormonii, puolustusreaktio KÄY! Tunnetusti stressihormonit aiheuttavat myös sen, että kroppa 'sulkee' muut systeemit tai hidastaa niiden toimintaa (immuunipuolustus, ruoansulatus, sisäelinten toiminta jne), jottei energiaa menisi 'hukkaan' kun täytyy 'puolustautua vihollista vastaan' ja panna stressihormonit puolustusvalmiuteen. Vaan kun ei täydy. Mutta kroppa luulee niin. 

Muistan saman ilmiön futisajoiltani. Pelin aikana ja pelin jälkeen kroppa oli jonkinlaisessa adrenaliinihöyrytilassa, eikä nälkä iskenyt kuin vasta muutaman tunnin viiveellä hyvän levon jälkeen. Mutta muistan kyllä nukkuneeni. Muistan nukkuneeni kuin tukki uitolla! Todennäköisesti kropassa ei ole tuolloin ollut kroonista stressiä, vaan stressi kesti tasan tarkkaan sen 90 minuuttia minkä jälkeen relattiin muutama päivä. Nyt kävellään joka päivä. Nyt on kroppa ylikierroksilla 24/7.

Luulenpa, että tässä piilee yksi vahva selitys nälättömälle unettomuudelleni: Stressihormonien liikatuotanto ja sen aiheuttama hormoniepätasapaino.

                                                                  ***   ***   ***

Toissa yö oli kylläkin ihan oma lukunsa. Ai helevetti sanoisin jos saisin kiroilla, mutten sano, koska en saa. Tämähän on perheohjelma, eiku blogi, eiku anyway. Piti sanomani, että toissayö oli hoo elevetillinen, pahin kaikista. Oikeaan  päkiääni iskenyt jäätävänkokoinen rakko tulehtui ja kipu alkoi levitä yöllä ylöspäin pitkin jalkaa. Aloin vainoharhaisuuksissani johdatella itseäni seuraavanlaiseen ajatusoravanpyörään: Mitä jos toi tulehus lähtee veren mukana kaikkialle kroppaan? Mitä jos se menee sydämeen? Jos mun sydän pysähtyy? Kuolenko mä tähän!? Hengissä selvittiin läpi unetta jääneen yön, niinkun siinä mielessä että sydän löi pu pum ja käsivarttani nipisäessäni totesin yhä olevani tämän maailman puolella. Ihan positiivista sinänsä. Joskus täytyy muistuttaa itseään siitä, miten hieno juttu on vaan olla elossa, olla hengissäselvinnyt läpi aikojen kaikenmoisten! No mutta: Aamu neljältä ensimmäiset vaeltajat läksivät liikkeelle ja sain ihanalta hollantilaismieheltä särkylääkettä. Käski ottaa yhden (600mg). Otin kaksi. 1200mg. Just in case. Pääsin taivaisiin särkylääkkeiden siivin! Nyt alan ymmärtää Dr. Housea paremmin kuin hyvin. Särkylääkkeet ovat Sesamin portti taivaaseen.

                                              Semmonen pikkunen Frankensteini

                        

Nappien voimalla kävelinkin eilen rapiat 27 kilometriä ilman sen suurempaa tuskailua. Unettomuuden aiheuttama pöhnäolo haipui aamuyön raikkaudessa, luonnonäänimaailmaa kuunnellessa ja jokivedellä virkistäytyessä. Oli ihan jeespoks, kun jalka ei enää sanonut pokspoks ja pää lauleskeli että puipaupum! Se oli ihan jees todellisuus, olisi huonomminkin voinut olla. Kohtasin matkalla myös kohtalotoverin, ranskalaspoju 'Piupaupumin', joka ei myöskään ollut nukkunut silmäystäkään, vaan oli kävelly läpi yön ihan vaan siksi koska täysikuu. Kreisiyttä on niin montaa lajia. Tuomitsematta ja sen enempää kritisoimatta sanon vaan; Siinä on kreisi jätkä ! Se kävelee aamu kasista ilta kasiin, toisinaan läpi öiden, joskus pystyttää telttansa keskelle ei mitään ja uinuu muutaman tunnin ennen kuin jatkaa matkaansa. Meitä on jokatelttaan ja kaikille teille. Jokaisella oma tiensä. Oma tyylinsä taplata.

Kas, tuttuja tiellä! Ranskalaiskaveri puuhasteli pienissä yrttiviinas-weedi-höyryissään. 



  Toveri Ranska. Toveri kulkenut jo kuusi viikkoa hornan kuusesta hornan kuuseen.



Uuden ystäväni (joka tuntuisi nyt olevan jotenkin erikiintynyt minuun! Kääk!) kävelykiintiöt eivät näyttäisi täyttyvän millään määrällä maileja. Tyyppi aloitti reissunsa Ranskan puolelta puolitoista kuukautta sitten ja kävelee kirjaimellisesti kellon ympäri. Tyyppi on joka ilta kännissä kuin käki, polttelee pilveä pelloilla ja joogailee ranskankielisen joogaohjekirjan ohjeita noudattaen.  Kaikenlaisia. Meitä. Onkin. Kaikenlaisia, erisyvällisiä keskusteluja on tullut myös käytyä kaikenmaailman kaikenlaisten kanssa. Harvemmin juttelemme töistä tai elämästä sivilisaatiossa. Usein juttelemme elämästä. Filosoofisia juttuja kaiken tarkoituksesta ja sen sellaisesta. Itseä suuremmasta.

Minä: Hei, tuolla näkyy kirkon torni! Se on kylän merkki!
Hän: Ei välttämättä. Se voi olla vaan torni pellolla.
Minä: Höh, sysh ny ! Kylän ajatus antaa mulle toivoa.
Hän: Mut en usko että on mitään kylää...
Minä: Man, you MUST have HOPE. Toivoa on oltava.

Ja kylähän se sieltä mäennyppylän takaa avautui. Sanoin 'ha! Siinäs näit! Toivo toi perille!"

                                                       Hah, kylä tuli ! Tilauksesta! Mä tilasin!

                                                     Jippijaijee! Vaeltaja riemuitsee!

Maama ja Maaman keppi. Keppi on kateissa! Jos näätte keppiä, ottakaa yhteyttä entisaikain tyyliin, koska mullei oo toimivaa puhelinta ja nettikin toimii millon tykkää



                                                              ***   ***   ***

Aion herätä jatkossa kuudelta, enkä yhtään aiemmin. Tänä aamuna kekkasin nimittäin herätä (=nousta sängystä jossa olin valveilla koko yön maannu) ennen viittä, jotta pääsisin auringonpaahteen alta pois. Vaan kuinkas siinä sitten kävikään? Ohraisesti ja vehnäisesti ja kaikin puolin kauraisesti. Kävi niin, että ensteks unohdin kävelykeppini majatalolle ja kävelin puolisen kilometriä takaisin hakemaan sitä. Sitten toisekseen kävi niin, että kävelin kilsan verran harhaan koska seurasin horisontissa siintäviä rinkkoja aka vaeltajia, jotka olivat hekin menneet väärään suuntaan. Tyypi kääntyivät yhtäkkiä ympäri ja kohdalleni päästyään sanoivat: Mennäänpä kaikki takasin. Me mentiin vääräsä risteyksestä. Että joonääspäivää! Kärsimystä ei ainakaan tällä kertaa palkittu, vaikka loppujenlopussa kiitos seisoikin. Kiitos: Määränpää, albergue, suihku, hyvä seura, ruoka ja juoma.

Musaa, ruokaa, juomaa, futismatsia sopivasti särisevästä telkkarista, unta ja aurinkoo!

Häpi again. Hyvin menee vaikkei aina ois ees mennäkseen !

Mutta sanokaa minun sanoneen: Ei ole kello viiden aamu ihmistä varten. Näkeehän sen jo päästä, tästä, joka unohtaa tavarat ja johdattaa harhaan. Voi olla, että nukkumattomuudella ja kipulääkkeiden yliannoksella oli myös sormensa pelissä tuossa eilisaamuöisessä eksymisunohteluhässäkässä. Totesin myös, että kyllä tuo eilinen 27 km saa riittää päiväkävelykiintiöksi. Vähempikin passaa, minulla kun ei ole sellainen hoppu kuin monilla muilla muikkeleilla, joita vähän sääliksi käy. Eräs ystäväni joutuu ravaamaan nyt 40-50 kilometrin päivätahdilla että ehtii Santiagoon ja kotiinpaluulennolleen ajallaan. Yksi kaveri otti pyörän  alleen muutamaksi päiväksi, koska kiirettä pitää. Pariisinpoika (jonka kohtasin alberguen pyykinpesupaikalla) kertoi polkeneensa juuri 80km. Hänen on oltava Santiagossa 5 päivän päästä. Polje poika polje! Huh. Ei kuulosta kovinkaan nautinnolliselta. Mihin jäikään se harmonia jota tältä reissulta lähdettiin hakemaan? 

Itse olin onneksi, kerrankin (mitä kummaa!?) ennalta viisas ja varasin reippaammin aikaa kävelyä varten. Minullahan on aikaa aina 13.7 asti, jolloin siirryn jogaretriittiin Portugalin vuorille. Ah, en malta odottaa sitä asanoiden ja unen määrää! Aikataulujeni joustavuuden ansiosta voin huoletta vähentää päiväkävelyt noin 20 kilsaan, mikä on ihan bueno päiväkävelykiintiö. Alle 20 jättää nälkäiseksi (rakkoisetkin jalat huutavat: Lisää lisää!) ja 30km olen kokenut maksimiksi.

Mutta oi, nyt tää lähtee albergueen pyhiinvaeltajien illalliselle ja sitten nauttii unta palloon hän. Ja nyt on uni tuleva, pakko tulla, onhan naamassa 600mg jotain ranskalaista (kreisiltä hippikaverilta saatua) särynestotavaraa.

Nukkukaa hyvin & valvokaa sitäkn paremmin! Uni on sekä mentaalisen että fyysisen hyvinvoinnin ja hyvinvoivan valvetilan perusta. 

Tässä se taas todeksi osoitettiin. Kantapään -tai siis päkiä-varvasosaston- kautta. 

                 Jalka sanoo morjens! Muistakaamme KKK: Kylmäkohokompressi!