Tässä hetkessä vain tämä tie

Kolmas päivä halki, poikki pinoon pantu! Oli hitokseen hyvä kävely. Niin hyvä, että hymyilyttää korvasta korvaan. On kyllä hymyilyttänyt ihan joka päivä, sekä aamulla kävelylle lähtiessä (kello kuuden pintaan), kävellessä sekä perille pääsemisen jälkimainingeissa. Ihan voitte ajatella mitä mielitte, mutta kyllä niin on näppylät, että Maama on luotu kävelemään. Ja kirjoittamaan. Sen tiedän satavarmasti ja silti poden kroonista nuoren naisen (tai sanottokaan vain 'naisen', koska sieluni on tuhat vuotinen) dilemmaa: Mitä mää tällä elämällä teen ? Mihin oon menossa, mistä tulossa, mikä on mun tarkotus, tehtävä, missio maan päällä? Missio on oltava. Muuten käy ohrasesti. Kiinnostais kyllä selvittää tämäkin: Mitä käytännössä käy sille jolle 'ohraisesti' käy?

                   Pyhiinvaeltajille suunnattu kyltti: Where is your mind? Talk or walk?
                                            Kyssäri bueno. Vastaus non-existento.

Ohra on oolrait, sanokaa tän ravitsemustieteen kandin sanoneen. Ohra sulaa hittaan varmasti solujen ravinnoksi, vähän hittaammin kun vehnä ja muut sikanopeet hiilarit kuten sokeri tässä naranja(eli appelsiini)limpparissa, jota paraikaa Carrion De Los Condesin kylässä nautin. Plus tässä vehnäisessä lehtitaikinavihanneskinkkupiiraassa, jonka ostin tämän kylän leipomosta, jossa jonotin puoli tuntia, koska en tajunnut, että täkäläiset asiakaspalvelijat palvelevat sitä, joka tiskille kyynärpäätaktiikalla ensteksi selviää. Jonotin kiltisti, kunnes ryhdyin röyhkeäksi ja sain mitä halusin. Limpparin ja lehtitaikinapiirakan. Ja on nannaa on, ei voi muuta sanoa. Vaikka vehnää onkin. Ohra olis kropalle parempi. 

Siksi mietinkin; Mistä kummasta sikiävät sanonnat 'käydä ohraisesti' ja 'nyt otti ohraleipä'? Miten niin otti? Kuka otti ja minkä? Ei kukaan, eikä mitään. Tässä teille päivitetty sanonta: Jos esim. vyötärönympärykselle käy huononlaisesti eli laajenevanlaisesti, niin todennäköisimmin silloin on ottanut 'vehnäleipä' eli on 'käynyt vehnäisesti'. Noh, tää on taas näitä, ravintotiedon sivuteitä, joille helposti pääväyliltä aina ajaudun. Onneksi täällä Caminolla ei tarvitse ravintoa ajatella muulta kuin siltä kannalta että: Syönhän varmasti riittävästi, syönhän? 

No mutta, en kirjoita ruokapostausta vielä, koska en ole vielä ehtinyt syömään (vaikka miten olen lappanut tavaraa lapiolla naamaan!) enkä kuvaamaan syömisiäni tarpeeksi antaakseni teille oikein supermahtavan ruoka-aiheoksennuksen. Dääm, piiraskin upposi sellaisella vauhdilla, etten ehtinyt edes ajatella sen kuvaamista. Noh, aika aikaa kutakin. 

       Nyt on aika kulttuurin: Pyhiinvaeltajataidepläjäys moottoritien ylittävällä sillalla



                                                                  ***   ***   ***

Aika nyt: On torstai kahdestoista kesäkuuta kakstuhattaneljätoista. Istun liian vaikeasti nimetyn kylän (lue ylhäältä, en jaksa tavata uudestaan) keskustassa kahvilla (äsken istuin myös limulla ja jo mainetta niittäneellä piiraalla, mutten enää, koska niitä ei enää ole), kuuntelen toisella korvalla pikkulintujen ja haikaroiden kilpalaulantaa tien toisella puolella kohoavan kirkon katolla (jossa kävin uusien ystävieni kanssa sytyttämässä kynttilät pyhiinvaeltajien suojeluspyhimykselle eli itsellemme) ja toisella korvalla nappaan kaikuja viereisistä pöydistä kantautuvista, pyhiinvaeltajien välisistä, sikamonenkielisistä keskusteluista. Kaikki näyttävät käveleviltä kidneypavuilta sillä erolla, että näillä papusilla on käsissään pyhiinvaeltajien kepit, selissään rinkat ja rinkoissa roikkumassa monensortin tavarata aina simpukankuorista matkamaskotteihin. Kyllä, eli ei; En ole ainoa maskottienmukanaroudaaja.

Tänään tuli kuljettua vaivaiset ja/tai ruhtinaalliset 25 kilometriä ('vaivaiset' edellisiin päiviin verrattuna, 'ruhtinaalliset' alkuperäiseen 15-kilometrin päiväsuunnitelmaan verrattuna). Tämä siitä syystä, että päästyäni määränpäähän (jonka nimeä e laiskuuksissani jaksa vaivautua ääneen lausumaan saati näpyttelemään) sain kuulla, että seuraavaan kylään olisi 17 kilometrin matka ja näiden kahden välillä ei olisi ainoatakaan elämänmerkkiä jos vaeltajakumppaneita ei oteta lukuun. Jäin siis tänne, uuden puolalaisystävän suosituksesta. Ja kyseistä puolalaisystävää, jos jotakuta on kuunteleminen: 43-vuoden ikään ehtinyt nainen on kävellyt muun muassa Meksikosta Alaskaan (5 kuukauden reissu), Sveitsin läpi, Unkarin ympäri ja yli Pyreneiden vuoriston. Kävelin hänen kanssaan viimeiset 6 kilometriä ja vaihdoimme ajatuksia, mistäs muusta kuin elämästä tästä ihmeellisestä. Ja kävelemisestä. Siitä, miten jotkut vaan on luotu kävelemään. Etenemään. Kulkemaan kohti uusia etappeja kuin junat. Meidät on. Olen onnellinen kohdatessani liudoittain ihmisiä, joille minun ei tarvitse itseäni selittää. 

                                                Mää oon mää ja tää mää tykkää kävelläÄ !




                                                                        Esim täällää!

                        

            Tänään se näyttäis kovasti valaistuneen erityisesti tuolta yläpään kohdilta (ei siis liity millään lailla mihkään kameran asetus-/valotusongelmiin teeämmäs):



Kysyin puolalaisystävältäni puolihuumorilla, mitä hänen ystävänsä ja perheensä ajattelevat hänen reissuistaan. Hän totesi: Ne tietävät että olen hullu! (Tähän väliin tulisi 'tykkäys' ja leveä hymynaama jos oltaisiin facebookissa). Minä muodostin ihan aidon hymynaaman nahkalärvätsalollani ja naurahdin ääneen. Kaltaisiani ihmisiä siis ON kuin onkin ON. En ookaan ainoa paikallaanpysymisinnoton! Hän totesi rakastavansa kävelemistä enemmän kuin mitään muuta. Nainen asuu nykyään Kaliforniassa ja tekee töitä keramiikan parissa ja ansaitsee sillä elantonsa. Uravalintaansa ihasteltuani hän totesi: Minusta tuntuu, että tämä yhteiskunta on hiljalleen palaamassa takaisin yksinkertaisempiin elämäntapoihin. Keramiikka on siitä yksi esimerkki. Amerikkalaiset alkavat olla tylsistyneitä siihen, että kaikki tuodaan Kiinasta. Ihmiset alkavat arvostaa enemmän ja enemmän paikallista käsityötä. Se on hyvä merkki. 

Merkki mahdollisesta kollektiivisesta U-käännöksestä, paluusta takaisin 'ennen vanhaan', jolloin 'kaikki oli ihan hirrrveen paljon paremmin'. Olen yhtä meiltä puolalaisystäväni kanssa siitä, että kulutusyhteiskunta on mennyt liian pitkälle. Materianpalvonta on saanut sairaalloiset mittasuhteet. Tässä mielessä Caminon vaellus on ikään kuin vastalause nykyajan kehitykselle, joka on kääntynyt monin osin itseään vastaan.

Yks kreisien kreisi kera pyhiivaeltajapatsaan ja vaaleanpuna-beigesävyisen vapaa-ajanasustuksen, joka näyttää erehdyttävästi siltä että allekirjoittanut olis ilkosillaan

                      

       Oman tiensä tallaajia tien päällä: Koko elämä max kymmenessä kilossa. Se riittää.



Saavuttuamme uuteen määränpäähän hikisinä, likaisina ja limaisina, majoituimme nunnien ylläpitämään albergueen (5 erkkiä/yö), otimme suihkut, vaihdoimme vaatteet ja läksimme kylää katselemaan. Markkinapaikalla kohtasin jonkinlaisen shokin. Käveltyäni kolme päivää keskellä ei yhtään mitään kaikki se tavaramäärä (!) ja taivaita hipovat turhaketornit saivat minut jotenkin surumieliseksi, apeaksi, kummastuneeksi. Mitä muuta tältä torilta ihminen tarvitsisi kuin öö, noita vihanneksia, kirsikoita (oi nam!) ja ehkä uuden paidan silloin tällöin? Kolmessa päivässä olen jotenkin unohtanut markkinoiden ja ostelun merkityksen tyystin -vaikken koskaan mikään shoppailija ole ollutkaan. Nyt tori aukeni silmieni edessä ahdistavana. luotaantyöntävänä paikkana, jonne minulla ei olisi juuri mitään asiaa (kirsikoita ja läpsykkäitä lukuunottamatta). Ostin kasan kirsikoita, läpsykät (kaupunkikäveleskelyä varten) ja painelin menemään. Tai tulemaan. Tulin leipomon kautta tähän kahvilaan, joss vallitsee rauha ja tyyneys. On ruokaa ja juomaa (ihmisen perustarpeita), puheensorinaa ja paikallisia äijänkäppyröitä työpäivänjälkipuinteineen ja oluttuopeissa uinteineen! Okei, tää vaan rimmas hyvin, ei ne oikeesti siinä ui, kai. Pyhät vaeltajat niidenkin edestä; Puolalainen oli ollut toissapäivänä aivan 'naamat' ja kävellyt seuraavana päivänä 36 kilsaa. Aika mimmi.

Nyt on relattava relaamasta päästyäni. Huomenna edessä siintää nimittäin tähän astisen reissuni pisin ja kenties piinallisinkin reissupäivä: Ensiksi taivallan 17 kilometrin matkan vailla kylän kylää, kahvilan kahvilaa, kaupan kauppaa, baarin baaria tai taukopaikan taukopaikkaa. 17 kilometriä metsää ja peltoo oo la laa ! Ehdin ajatella, asioita, entistä elämää, entisii elämii (!!!), tätä hetkeä, tulevaisuutta ja tätä hetkeä aina uudestaan niin kauan kun lopulta päädyn tähän hetkeen yhä uudelleen ja uudelleen joutumatta koskaan mieleni harhateille, jotka johtavat tästä hetkestä menneen ja tulevan lettosoihin. Camino tarjoaa kaikki maailman tsäänssit tässä ja nyt -olemiseen aka hetkessä elämiseen. Jos en näihin tsäänsseihin tartu, niin johan ottaa ohraleipä! Käy ohraisesti! Eiku.

Sit varmaan juon viis litraa sokerilimpparia ja kauhon suklaata ja vehnäpiiraita namaariin pelkän mahdollisuuksien ylenkatsomisen ja ylikävelemisen vuoksi. Niin käy joskus, elämässä. Näin: Sitä näkee mahdollisuuden kiitävän ohi kuin pallosalaman ikkunasta olohuoneen seinään ja toiseen ja kolmanteen ja crashboombang (!!!), kristallilampun kautta maailmaan avaraan, jonne olisit sinäkin mennä voinut vaeltamaan, mutta jätit pallon nappaamatta eli mahiksen käyttämättä niinku mummon vanhan emalikattilan, jolla on 'tunnearvo', ja josta tuli koriste ihan vaan siksi koska mummo. Ihan vaan koska koskemattomana paras ja käyttöönotossa ruhjoutumisen riski. Emalikattilasta tuli turhake, koska kukaan ei sitä koskaan ottanut käyttöön. Mahdollisuus meni harakoille, koska ikkuna oli auki samalla kun (mahdollisuuksien energiaa ilmoille suoltava) patteri oli päällä. Huis hais !

Emalikattiloista ja mahdollisuuksista on otettava kaikki irti. Tai siis; On pantava kaikki likoon emalikattiloiden ja mahdollisuuksien tähden! Muuten käy just niinku maailman lihavimmalle miehelle, joka ylensöi vehnäpullaa ja jolle kävi niin sanotusti 'vehnäisesti'. 

Suloisen sokerihumalaista & kuitakurkottelevan korkealentoista torstaita kaikille haikaroiden mukanaan kuljettamille luoduille! Mihin tarkoitukseen itse kukin onkaan luotu.

                                    Kynttilöitä tässä teille & pyhiinvaeltajien pyhimykselle





“Has it ever struck you that life is all memory, except for the one present moment that goes by you so quick you hardly catch it going?” ― Tennessee Williams; The Milk Train Doesn't Stop Here Anymore