Tänään tapahtui niin näin että: Läksimme kävelykumppanini kanssa liikenteeseen Sarrian kaupungista, jossa vietimme yhden eritarpeellisen huilipäivän löhöten, syöden, ihan vähän shoppaillen (ostin ihan vaan yhden mekon, koska toveri sanoi, että se näyttää hyvältä mun päällä, sitte uusia urheilusukkia, koska vanhoja ei saa enää puhtaaks, hammasharjan, koska olen tähän asti pessyt sormella ja nyt alkaa suu maistua mönjältä plus hiuspinnejä, koska oon kadottanut kaikki kakskyt edellistä) , löhöten, syöden, kirjoittaen, lukien, löhöten, syöden, maaten, nukkuen, torkkuen, syöden... ja niin edelleen. Meni varmaan jakeluun miten ko.päivä tuli loppujen lopuksi vietyksi? Jos ei niin tässä vielä pähkinänkuoressa: Syötiin ja löhöttiin. Se näytti kaikkinensa jotakuinkin tältä:
Sarrian City = Lepopaikka
Kotiruokaa majapaikassa. Kokkeja emme oo, mutta masut tuli täyteen tuli hiiohoo! PS. Viini on niin halpaa, että melkein ilmaista.
Reissun ekat kepapit, oomama uulala!
Pikimustat varpaankynnet huilitauolla: Niiden nimet on Ernesti ja Kernesti. Arvoitustehtävä: Etsi ja löydä varvas vailla kynttä !
Majapaikassa vuodepaikkoja tarjolla suomenkielellä (!!!):
Majapaikan poika tunki tussit käteen ja käski koristelemaan seinää.
Ja Maamahan siitä riemastui!
Vapaapäivän tunnelmat tiivistää herra tuntematon tässä:
Ei huolenhäivää, päivä on huoletooon!
*** *** ***
Olemme omaksuneet ihan oman vaellusrytmin, joka poikkeaa siinä mielessä muiden vaeltajien rytmistä, että muut vaeltajat ovat kulkeneet kolmisen tuntia siinä vaiheessa kun me vasta nautimme aamiaista. Kukin tyylillään! Meidän tyyliksi on hioutunut tämä: Nukumme niin pitkään kun nukuttan. Herätyskello on tuntematon käsite. Nousemme useimmiten vasta kun tupa on jo tyhjillään ja jengi painanut tien päälle paniikissa kuin maratonjuoksijat kilparadalle. Nauramme niille aamupalaa laittaessamme ja kelaamme, että minnepä tässä kiire kun ulkona valmis mualima odottaa. Alberguet eivät ole koskaan olleet niin täynnä, etteikö petipaikkaa ole saanut vielä myöhempäänkin aikaan, eikä helle ole verottanut voimia enää muutamien viimepäivien aikana. Niinpä tänäkin aamuna kuten kaikkina edellisinäkin heräsimme siinä puoli kasin pintaan ja ysin maissa könysimme rinkkoinemme ulkoilmaan. Täydellistä!
Tai sitten NOT. Naamalle iski poikittainen sadepuuska ja tuuli iski takin alle sapelillaan. Hrrrrrrr! Tervetuloa Galiciaan! Täällä sataa kokoajan jos ei aina!
Vaeltajia pitelemässä sadetta:
Vaeltajia sadetta uhmaamassa:
Laulavia vaeltajia: Bueen Caamiinoo, Bueeen Caamiinooo!
Italialaisnaisen pyörittämä, tiibetiläisillä rukouslipuilla koristeltu taukopaikka:
Luonto on kaunis, on hyvä lepuuttaa silmiä siinä:
Pysähdyimme aamupäivällä sateenpitobreikille pieneen kahvilaan, jonne oli kerääntynyt aimojoukko pyhiinvaeltajia availemaan sadeviittojaan ja lämmittelemään cafe con lechejensä äärellä. Sateen tasaannuttua me kaikki siinä sitten vähän niinkuin ryhdistäydyimme ja kasvoimme ikään kuin uuteen uskoon, toivoon ja rakkauteen. Tie kutsui nimiämme ja jalat huusivat tien ikävää. Tien päälle on päästävä, jos sattuu olemaan kävelijöiden sukua. Sääolosuhteista riippumatta.
Pidimme lounastauon baarissa kello yhden kieppeillä jossain Äffällä alkavassa kylässä. Vedimme naamareihimme peuranlihabiffit ranskiksilla ja kahveella ja kokiksella (6.5 euroa biffiannos, kahvee 1.3 euroo ja kokakola 1.5 erkkiä) ja tsekkasimme matkareittiä ja kilometrejä kaverin matkaoppaasta (itsehän olen niin old-school etten mitään oppaita kaipaile). Iloksemme olimme tulleet ylä-alamäkiä jo 13 km matkan eli edessä olisi enää sama matka toistamiseen. Päämääränämme oli Portomarinan kaupunki 26 kilsan päässä lähtökaupungista Sarriasta ja vajaan satasen päässä määränpäästämme Santiagosta. Siinä se. Päiväsuunnitelma ja toteutus pähkinänkuoressa. Sanat loppuvat tässä kohtaa vähän niinkun umpikuja seinään...
Ja mitäpä siinä sitten päiväraporttiin sen kummempia lisäilemäänkään ! Nutshell: Käveltiin 26 kilometrin matka about 6 tunnissa (ruokataukoineen) Sarrian citystä Portomarinan cityyn, syötiin hyvin, jaettiin sen seitsemänsiä miljoonansia ajatuksia elämästä ja sitä syvemmästä, tarjottiin vettä janoiselle vaeltajakuomalle ja saatiin nenäliinoja lainaksi ranskalaiselta pariskunnalta (ei tosin palautettu; jotkut lainat on parempi jättää palauttamatta). Sadekin siinä sitten lakkaili ja aurinko alkoi arasti kuikuilla sadepilvien takaa kuin tonttu sälekaihdinten raoista. Onkos siellä oltu riittävän kiltteinä, että teidät voi palkita arskanpaisteella? Oltiin oltu. Kiukuttelematta ja uhittelematta! Itse asiassa, tänään opin taas uutta: Opin pitämään luontoa ystävänäni sääolosuhteista huolimatta. Edellisyön allergiareaktiot (heinäallergia!) olivat muisto vain, kiitos sadesään, jonka ansiosta siitepöly putosi hengitysilmasta maan mutaan. Olo oli raikas ja freesi ja golf-palloiksi paisumaisillaan olevat silmät laskeutuivat takaisin monttuihinsa. Kaverikin tokaisi lounaan äärellä: Sulla on kyllä tosi kauniit silmät (etenkin kun ne ei verestä)!
Kiitos Universumi ja luontoäiti, kun kuulitte pyyntöni pienen.
Sade oli kaunis, oli helppo hengittää, kevyt kävellä. Tänään matka tuoksui ja tuntui tunteille ja tuoksuille enemmän kuin koskaan aiemmin.
Sateen jälkeen tuli poutasää...
Josta nautti tän tytön virkistynyt pää...
Sääolosuhteista eivät juuri piitanneet kaverit nää...
Kaiken jälkeen levollinen rauha, tyyneys, hiljainen autius jäljelle jää...
Nyt nukahdan onnellisena matkakumppanin kainaloon. Sijaintina Portomarinan kaupunki, Nova Porton albergue. Masu on täynnä avokado-sieni-maissi-tomaatti-pastaa (ite kokattiin!) ja hyvää ja halpaa (ilmaista) viintä, naurun jälkikuplintaa ja iloa, rauhaa, rakkautta.
Tähän tilaan on hyvä hetkeksi jäädä. Tässä tilassa hyvä nukahtaa.
Buenos Notses tai jotain sinne päin ! sanoo Maama.
Ja aimojoukko Portomarinan miehii:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti