Catch Up: Nälkää Janoa & Uittotukin Unta!

Edellisessä postauksessa kerroin kroppani eriskummallisesta suhtautumisesta äkisti muuttuneeseen aktiivisuustilanteeseen: Harjoitan jokapäiväistä kävelyä hitonmoisessa helteessä eikä kroppa huuda nälkää saati janoa, eikä uni istu kuuppani epäergonomiseen istuintuoliin. Ei vaan istu(nut), ei vaikka miten yritti istuttaa, sovittaa ja asettaa. Tässä on siis tullut kuljettua kilometrejä kilometrien jälkeen vailla unensilmäystäkään, eikä kroppa ole  vaatinut sen suurempaa replacementia (korviketta?) kulutetuille kaloreille. Eräs tapaamani saksalaistyttö kertoi olleensa samassa jamassa kävelynsä alkuaikoina: "Joo, mullei kans ollut mitään apetitea, ei janoa ja välillä en nukkunu ollenkaan. Mutta odota vaan, kyllä ne tulee, ryminällä!"

Miten oikeassa hän olikaan! Täyskäännöksen aika koitti nimittäin eilen. Ja erihyvä että koittikin. Kelasin, että miten tässä nyt saisi itsensä pakotettua ruokahaluiseksi ja nälkäiseksi, kun kroppa ei ilmoita tarpeistaan. Vaan kas, hah, menin kroppani lankaan kuin kettu ansaan! Eilisaamuna heräsin alberguessa, vetäsin proteiinipatukan kiduksiini (pääasiassa siksi että saisin taas 60g painoa rinkasta pois ;)) ja läksin marssimaan seuraavia etappeja kohti. Horisontissa siinsi jo 3 kilometrin matkan jälkeen pieni kahvila, jonne moni pilgrim oli pysähtynyt amaukahveille. Itsekin sinne sitten istahdin ja tilasin cafe con lechen (maitokahvin.) Yllätyin huomatessani, että vesipulloni (litranvetoinen) oli tyhjentynyt huomaamatta 3 kilometrin aamukäppäilyn aikana. No, ei siinä mitään. Vessaan vaan täyttämään!

                         Kun aamuyössä yksin vaeltaa, voi kaltaisensa kohdata....

                         

                             Ja maisemaan täydellä sydämellään rakastuaaaaa....

                       

                           Joku luopui lenkkareistaan. Tuli mieleen leffa 'Big Fish'



           Aurinko nousi selän takana ja kuu laski edessä. Kävelin yön ja päivän välissä. 



               Aamun ensimmäinen pysähdyspaikka. Cafe Con Leche & pullontäyttö 



Pyhiinvaeltajat aamukahveilla. Tarjoilijamies(nuorempi) tehnyt itse pyhiinvaelluksen 10 vuotta sitten ja haluaa nyt omistautua muiden vaeltajien palvelemiselle..



Matka jatkui ihastuttavan harmonisen aamukahvihetken (jonka vietin ihastuttavan italialaisnaisen seurassa) jälkeen kohti Sahagunin kaupunkia (7km matka), jossa oli juuri neljäpäiväiset festivaalit meneillään. Kadut täynnä roskaa, tyhjiä pulloja ja mukeja ja härkäaitauksia. Tiedossa siis kunnon nelipäiväiset härkätappelufestarit! Joo kiitos ei. Pienessä brittipubimaisessa baarissa oli vaeltajia kohisten ja päätinpä -vatsaani kuunnellen!- piipahtaa siellä spanish omeletilla (espanjalainen perunaomeletti): Aamupala periaatteessa numero kaksi (protskupatukan ja kahvin jälkeen). Tilasin myös tuoreen appelsiinimehun (ihanaa, puristi silmieni edessä!) kyytipoijjaaksi janoa ja makeannälkää kuunnellen. Nälkää. Sana maistuu mannalta. 

Aamupala Nro 2: Spanish omeletti & appelsiinimehua. Oikealla italailaisystävä, vasemmalla saksalaisrouva.




Siinä sitten vaihdettiin sana jos ehkä kaksikin Pariisista asti kävelleen brittimiehen (kyllä, Pariisista; Rapiat 3000 km!), erään saksalaisrouvan ja italialaisystäväni kanssa. Olimme kävelleet kukin itseksemme, mutta kohtasimme jälleen. Jälleennäkemisen riemu on tällä matkalla sanoinkuvaamaton! Joskus sitä luulee kadottaneensa jotkut ihanat tyypit ikiajoiksi, kunnes seuraavalla etapilla taas kohdataan, syödään yhdessä, jaetaan ajatukset matkasta ja palataan siihen mihin viimeksi jäätiin. Tällä hetkellä tyypillisin keskustelunaloitus tietenkin kuuluu: Miten sun jalka jaksaa?

Jalka ei edellistä koreammin jaksele, mutta Maaman kroppa alkaa vaatia jaksamismateriaalia soluihin ja tumiin! Kyseisellä, kakkosaamupalapaikalla huomasin nimittäin, että pullo oli taas tyhjä. Ei muuta kun täyttö paikallisessa kaupassa, josta ostin myös lääkealkoholia varpaille plus jotain kehnoa laastaria -ainoaa jota oli tarjolla. Adjöö ja matka jatkui ! Eikä aikaakaan kun jo kohtasin minulle läheisimmäksi tulleen pariskunnan; mies Hollannista ja vaimonsa Australiasta. Kuljimme loppumatkan kolmisin ja sain tietää, että hekin kantavat läppäreitä mukanaan koska ovat toimittajia kumpainenkin. Oh, voi sitä keskustelun määrää! Muikkeli tekee töitä muun muassa National Geographylle ja raportoi reissujaan. Mies valokuvaa kaikki heidän reissunsa. Mikä tiimi! Melkein iski kateus, mutta sehän ei kuulu kunnon pyhimyksen mielentila-arsenaaliin.

Erään kylän 'sisäänkäynti'. Tää on ny sitä historiaa ! Taustalla vas. hollantilaistoveri.



                            Santiago: 315 kilsaa ! Edellä pariskunta 'Hollanti-Australia'



Siinä sitten taitoimme matkaa ja kas, minulta loppui vesi ja kurkkuni huusi kuivuuttaan. Kello alkoi lähetä puolta päivää ja olin vedellyt huomaamattani kolme litraa vettä. Mitä tapahtuu olen hereillä eikä kukaan muu tunne mua niinku mä!? Tunsin, että vettä. Tartten. Taas. Ja nälkä. Alkoi tupla-aamupalan jälkeen hiipiä tajuntaan. Vastaan tuli onnekseni lähdevettä sisuksistaan puskeva kaivo ja sain putelini täytettyä -aamun neljännellä litralla. Ei  siinä mittää. Kaikki hyvin. Kroppa heräilee! Mut silti: Mitä nyt ihmettä?

Lopulta puolen päivän tienoilla saavuimme seuraavan kyläpahaseen joka oikein jyväshyväseltä näytti! Oli ravintola, pubi (jonka seinässä haperoilla kirjaimilla rustattu teksti: WIFI) ja parit alberguet (majatalot). Seurasin asfalttiin maalattua 'albergue-tekstiä' kuin hai laivaa mutta laivaa ei vaan näkynyt. Tiesin, että siellä se odottaa, kaikkien välissä olevien röttelöiden välissä. Itkuhan siinä sitten tullatirskahti, kun alkoi rinkka painaa olkia, jalat PALAA (BURN BURN BURN!) ja päässä heittää nestevajauksen vuoksi. Tuntui kuin tarttisin about tyynyrillisen vettä naamariin ja soluille rakkailleni, jotka sitkeästi ovat taistelleet tähän pisteeseen kuuden päivän ja 152 kilometrin matkan. Jos haluatte tietää keskimääräiset päiväkilometrimäärät, do the maths eli laskekaa ihan itte. 

Anyhow; Löydettiin aivan ihastuttava hostelli (albergue) joka sijaitsi vanhassa, pienessä kirkossa. Seinässä oli lappu: Avaamme vasta 2pm. Kaksi tuntia siinä loikoilimme, pesimme pyykkiä, kuivatimme pyykkiä, piipahdimme lähikaupassa (keidas aavikolla!) hakemassa evästyst ja rupattelimme niitä näitä päät unen avantoa kohti pilkkien. kyllä, väsytti, nukahdin toviksi alberguen pihalla pää rinkkaa vasten. Porukkaa alkoi valua paikalle eneneissä määrin ja päädyin purisemaan turisemaan korealaispoppoon kanssa. Käytiin kaupassa, josta ostin 'embadillos'-lehtitaikinapiiraan (rakkautta rakkautta, ihanaa tavaraa!), appelsiinilimpparia, kuivattuja vihanneslastuja ja pähkinöitä. Koko setti viitisen egeä.

Majapaikkamme 'donativo': Ei ilmaista, mutta maksu omantunnon mukaan. Ovien avautumista odotellessa pyykinpesua sun muuta mukavata...


                   (Kun suomalaisia kuitenkin kiinnostaa, niin kerrottakoon: Maksoin kympin)

Joo, oli siis nälkä. Olihan jo sentään lounasaika! Mutta siis: Ensimmäistä kertaa kuuteen päivään iski Nälkä isolla Ännällä ynnä Ruokahalu jättiläis-Ärrällä. Kaikki mitä panin suuhuni maistui taivaalliselta. Korealainen 'John' tarjosi pikkuleipiä ja olin taivaassa. Johnin kanssa juttelimme elämästä Caminon ulkopuolella ja sain kuulla otteen hänen tarinastaan: John oli ollut töissä Samsungille viimeiset 18 vuotta elämästään, kunnes päätti ripustaa hanskat naulaan ja ryhtyä kokopäiväiseksi farmariksi. Nyt entinen mobiililaiteasiantuntija opiskelee maataloutta Soulissa ja samalla laajentaa omaa farmia Etelä-Korean eteläpuolelle sijaitsevalle saarelle. Tarinassa jotain kovin liikuttavaa ja pysäyttävää samanaikaisesti. 

Ovien aukeamista odotellessa: Evästystä, rupattelua, jalkain hoitoa, pyykkeinpesua...





                Rinkat jonossa. Meikäläisen siinä etunenässä sisäänpääsemässä.



Kahdelta pääsimme sisään albergueen, joka suureksi yllätykseksi oli 'donativo' eli toimi lahjoituksin. Amerikkalais-brittiläinen pariskunta pyörittää kyseistä paikkaa suurin sydämin. Sanoivat: "Iltaruoka ja aamupala sisältyvät pakettiin. Jokainen maksaa omantunnon mukaan." Tästä jos jostain sikisi inspiraatiota ! Mistä näitä ihmisiä oikein tulee ?

Välissä otin -omaksi isoksi yllätyksekseni- kolmen tunnin unet ja aika oli sillä aikaa juossut ilta kuuteen. Kello kahdeksan illallista odotellessa läksin WIFI-kahvilaan cafe con lechelle ja vetäisin välipalaksi kuivatut vihanneslastut. Nälkä alkoi kriipivästi hiipiä masuun ja päiväuniseen mieleen. Ja oh, mikä illallishetki se olikaan! Kolmisenkymmentä pyhiinvaeltajaa yhdessä samassa tilassa kera maittavan muonan (linssi-peruna-vihannesmuhennosta, kananmuna-tonnikalasalaattia ja punaviintä), musiikin (yhteislauluja huumorilla höystettynä!) ja leppoisasti, itsekseen itsensä ympärille punoutuvien keskustelunyörien. Mikä ilta ! Mikä yhteisöllisyyden tunne! Mikä harmonia, ilo,  rauha ja onni. 

 Peregrinos, peregrinos, peregriiinoooss! Pilgrims, pilgrims, pilgrimmmsss!

                                       Ruokaa ruokaa meijän masut huokaa!

Vedin navan täyteen maittavaa muonaa, minkä jälkeen juttelimme ulkona tähtitaivaan alla niitä näitä. Paikalliset mummelit jakoivat kuulumisiaan lähistöllä ja papat pelasivat petangia puoleen yöhön asti. Pikkupojat pitivät hauskaa heitellen kiviä liikennemerkkiin (kuvitelkaa, niillä oli hauskaa, näin, kivikautisittain!). Sitten alkoi hiipiä uni tajuntaan. Keräsin vaatteeni narulta ja läksin pakkaamaan kassin aamua varten. Paikan pitäjillä oli myös yksi -kaikkien parhaaksi luotu- sääntö: " Kukaan ei lähde kävelemään ennen kello kuutta. Ovet aukaistaan vasta kuudelta. Tämä kaikkien niiden parhaaksi, jotka haluavat nukkua. Kellekään ei ole hyväksi lähteä kävelemään aiemmin." Pariskunta tiesi mistä puhui, luulen. Ovat molemmat kävelleet Caminon eri reittejä pitkin sen kolmanteen kertaan.

          Paapat pentagilla...



       Mammat juoruamassa...




                                                                  ***   ***   ***

Sitten koitti yö, kauan pelätty (entä jos en saa unta?), mutta kas, pelot pois pyyhkivä sellainen! Nukuin kuin hyvin ruokittu, vaatetettu ja paapottu beibi ja heräsin virkeänä kuin tukki uitolta ! Oh mai gaash sanoisin vaan jos ei oltais tällaisella semi-uskonnollisella tiellä! Tosin, aussiystäväni kommentoi rakkoista jalkaani kahdella lauseella: "That's fucked up! It must hurt like motherfucker!" Do the translation eli kääntäkää ihan itte.

Kaikesta rakkoutumisesta huolimatta luulen, että kroppani alkaa päästä mukaan uuteen tahtiin. Se puhuu minulle kehonkielellä: "Okei, sä et siis aio lopettaa tätä? Sä siis aiot kävellä joka helkkarin päivä? Olkoon sitten niin! Sitten sinä myös syöt, juot ja nukut perskutarallaa!"

Tämän päiväinen kävelykaverini, eräs italialaispoju antoi neuvon, josta en tiedä -ottaako vaarin vai jättääkö huomiotta. Hän sanoi: Think about the pain as a blessing. = Ajattele kipua siunauksena. Tsil viissiin. Alan uskoa siunauksiin siinä vaiheessa, kun rakot paranevat ja kävelen taas kivutta. One day. One day. One of THESE days. I hope. 

Always have HOPE.