29.8.2014

Where is the love ?

Terveisiä Shanghaista. Maama on kiukkupussi. Maama löysi sisäisen, 25-vuotta kadoksissa olleen eläinaktivistinsa. Moni asia on tässä maassa järkyttänyt, shokeerannut, etonut, ällöttänyt ja nostanut sekä niskavillat että ihokarvat pystyyn, mutta ihan omaksikin yllätyksekseni vahvin vastareaktio antoi odottaa itseään shanghailaiselle eläinkaupalle asti. Ja siellä leimahti. Oli lähellä, etten olisi avannut häkkien ovia ja päästänyt kaikkia parkoja vapauteen. Sisäinen aktiivikettutyttö keräilee ilmeisesti vielä rohkeutta tai pokkaa tai ehkä vaan syitä sille, miksi vuosi tai kaksi tai kymmenen kiinalaisessa vankilassa olisi parempi kuin sata eläintä häkissä. Ei ole kaukana, että olisin kohta sitä mieltä, että tätä: Eläinkaupparynnäkön aika on nyt!

***   ***   ***


***   ***   ***

"Wrong does not cease to be wrong because the majority share in it"

-Leo Tolstoi 

***   ***   ***   

This. Is damn wrong.






'Cos the birds they just wanna be free !










  !!! Kettutytöt, eläinaktivistit, tulkaa tänne täällä on tekemistä !!!  


25.8.2014

Faces of Xuzhou

Kun nyt kerran täällä Kiinanmaalla vielä ollaan niin tehdäänpä loppuyhteenvetona valokuvakunniakierros Xuzhoun kaupungissa, jossa vietin (en viitsi sanoa, että asuin, koska asuminen rinnastuu aina kotiin, enkä minä ko. kaupunkia kodikseni koskaan kokenut) viimeiset kolme viikkoa. Tavoilleni uskollisena tulen taas kerran jälkijunassa ja esittelen 'ajanvietto(ei siis asuin-)kaupunkini' kunnolla vasta kun olen kaupungin pölyt jo kintuistani karistanut. Eli nyt. Israel-blogia lukeneet muistanevat saman ilmiön jo viime kesältä: Kotikaupungistani Tel Avivista kirjoitin perusteellisesti vasta viimeisenä päivänä asuttuani kaupungissa kolmen kuukauden päivät. : )

No mutta, parempi kai myöhään kuin ei milloi... tai nojaa,hmm, tässä tapauksessa olisi ehkä itse asiassa sittenkin ellei jopa huomattavastikin parempi, ettei ollenkaan eikä milloinkaan. Yhtään pätkää en jäänyt nimittäin kyseistä cityä ikävöimään. Miksi? No koska... Xuzhou on (Maaman kokemuksen valossa huom!): Masentava, apaattinen, tyly, tympeä, välinpitämätön, negatiivisenergiainen, epäjärjestelmällinen, yksi järjestyksen ja järjen puutteesta kärsivä kaoottinen sekamelska. Joo, en osaa myydä paikkoja joissa en itse viihdy. Olen kuitenkin sitä mieltä että kaikki maailman mestat ansaitsevat mahdollisuuden. Tässä tulee siis Xuzhoun mahis näyttää parhaat puolensa -tai jos nyt edes ihan vaan puolensa. Ja kyllä, myönnettäköön, löytyi sieltä väriäkin kun naaraamalla lähti naaraamaan ! Kaikkialta löytyy. Kun päättää nähdä.


                                    Tältä näytti Xuzhou Maaman kameran linssin läpi:




















 





Nihao? Haloo? Tää ois täällä ja se ois siellä!


Kato tota! Se kattoo mua! Katotaan toisiamme!


***   ***   ***

Kiitos seurastanne jälleen kerran. Mukava kun jaoitte tämän univelkaisen aamun kanssani täällä Shanghain rautatieaseman Starbucksilla. Ai ettette ole? Täällä? Vaan siellä? No mutta. Riittää, että minusta tuntuu, että olette vahvasti läsnä ja kuulolla kun Maama huutaa koti-ikävää. Saavuin tänne, Shanghaihin tänä aamuna yrjöttävän yksinäisellä ja penteleellisen pitkäpiimäisellä yöjunalla edelläkuvatusta Xuzhoun kaupungista. Yöjuna oli semmoinen kokemus itsessään, etten edes vihamiehelleni suosittelisi. 

Kas kun ostin halvimman lipun, johon ei paikkavarauskaan sitten kuulunut. Kymmenen tunnin junamatka vierähti jännittävien paikanvaihtovaiheiden kautta kun asemilta hyppäsi kyytiin väkeä, joiden varaamilla paikoilla istuin. Osa porukasta istuskeli lattioilla, ne joilla ei myöskään ollut paikkavarausta. Vessasta leihahteleva virtsan tuoksu sekoittui harmonisessa tasapainossa tupakanhajuun. Kiinalaisissa junissahan on tosiaan tupakka'vaunu' osimoilleen siinä 'vieterin' kohdalla. Nam. 

Hajuhaittojen lisäksi minua tuijotettiin naamasta naamaan lähietäisyydeltä, lapsi kitisi ja muutama mamma kuorsasi kuin viimeisiä hengenvetojaan vedellen. Asemilla pysähdeltiin sietämättömän pitkiä aikoja kerrallaan, eikä uni tullut kalloon vaikka miten väänsin ja käänsin. Opinpa sen, että maksan jatkossa mieluusti makuupaikan, maksakoon mitä maksaa. Ei ole säästön arvoista istua seuraavana aamuna töttöröönä Starbucksissa pääkoppa tyhjää täynnä, silmien paikoilla löyhien karhunlankojen varassa roikkuvat napit. Ding dongg going going ! 

Näine tyhjäpäineen Maama lähtee jolkottelemaan kohti Soho International hostellia, joka pitäisi tämänhetkisten tietojen valossa sijaita Shanghain ytimessä ja ytimellä tarkoitan ydinturismialuetta, jossa onkin sitten kaikki. Riittämiin nähtävää ja ajantappotekemistä seuraavalle puolelle toista viikolle, joka täällä on tapettava lentoa odotellessa... :> Mutta ei hätää (!!!): Shanghailla oli nimittäin erittäin kauniit kasvot jo ensinäkemältä. Starbucksin kassa puhui englantia ja asiakkaista 30% oli länsimaalaisia. Melkein kun kotiin olis tullut muttei ihan.

                Ja näin minä käpyttelen matkallaani, näin minä läpyttelen matkallaaniii


23.8.2014

Ei menny niinku Römsöössä

Hoi ! Olen tässä jo pidemmän aikaa visioinut paria blogihaastetta, jotka voisin laittaa blogimaailmaan kiertoon. Nyt jos joskus on oikein oivallinen aika täytäntöönpanna niistä toinen ja haastaa itseni ja teidät kaikki muutkin tätä challengea toteuttamaan. Kyseessä on täydellisyydentavoittelua karsastava ja perfektionismia vierastava projekti, jossa ainoana missiona on kumota egon asettamat kulissit ja paljastaa lukijoille viisi asiaa, hetkeä, tapahtumaa, suunnitelmaa, projektia (younameit!) jotka eivät menneet elämässä kuten paljon puhutussa Strömsössä -olkoonkin että kyseessä on vain tv-sarja. Eli: Ei menny niinku piti !

Kaikki ei mene elämässä aina suunnitelmien mukaan ja se jos jokin (!) tekee tästä elämästä paitsi haasteellista myös palkitsevaa. Sitä saa palkkioksi pudota tuolilta kerta kerran perään, palata maan pinnalle ja nöyrtyä huomaamaan, että minun suunnitelmani eivät aina mene yks yhteen Universumin suunnitelmien kanssa. Ai mitä? Ettei kuulosta kovin korealta palkinnolta? Mutta tiedättekös; Olen takuuvarma siitä että juuri väärien valintojen, virhesiirtojen ja -arvioiden kautta sitä kasvaa, oppii ja kehittyy kaikkein eniten. Sitä oppii, että aina kannattaa yrittää muttei ensisijaisesti odottaa työn hedelmää. Kun odottaa eksoottista papaijaa ja käteen putoaakin mätä omena, on pettymys taattu. 

Tähän ikään ehtineenä (ja nyt en puhu kaksvitosesta vaan sieluni iästä joka on nelinumeroinen luku) olen oppinut sen, ettei pidä asettaa valtaisia odotuksia tai sitoutua suunnitelmiensa mastoihin kuin Greenpeacelaiset öljynporauslauttoihin. Siinä sitomistohinoissaan ei nimittäin tule usein ennakoineeksi sellaista mahdollisuutta, että lautta voi olla uppoava lautta ja masto, jonka piti olla pelastusrengas, jättääkin käsiin vain öljyn jälkiliman vajotessaan jäämeren syvyyksiin. Moni suunnitelma on ei enempää eikä vähempää kuin uppoava laiva. Ei kannata upota mukana vaan loikata koikata lähimmälle saarelle ennen kun varpaat kastuu. Tällä metodilla voi katsella uppoavaa laivaa tyynin mielin kuivin varpain huuliharppua soitellen. Dippadai! Maama alkaa oppia että: Elämässä kandeis aina jättää suureellisille suunnitelmille joustovara, hajurako ja turvaväli ja järkälemäisille odotuksille kengänkuva persiiseen. Silloin, silloin (!) mätäkin omena on ihan ookoo. 


Maaman omat Ei Menny Niinku Römsöössä -keissit:

1) Tämä Kiina-keikka 

"Ei nyt mennyt niinkun piti, tää on liian suuri city joten lähden täältä kotiin takaisin!"  =)

*** Mitä tästä opin?  Sen, että joskus on vaan hyväksyttävä se, että 'tämä ei ole minua varten'. Luovuttamista tai ei, kuuntelen mieluummin sydäntäni, kun jään kitumaan kelaillen että 'se mikä ei tapa, vahvistaa.' Luulen, että voin hoitaa tarpeelliset vahvistumiseni ihan jossain muualla. Tarvitseeko aina hajota ja palaa loppuun voidakseen voimaantua? Kuten ystäväni ja entinen työkaverini Ari kommentoi: Kyllä sinä pystyisit, mutta et vaan enää halua ! Hymyilin. Hyvä pointti. Kyllähän sitä vaikka seisoisi päällään Pekingin metrossa. Pystyisin, mutten halua.





2)  Form Modeling Platform -Case / 2012

Se ei todellakaan menny niinku piti! Rahat ja luvatut lupaukset menivät kankkulan kaivoon. Itselläni ei tosin ollut minkään sortin intohimoa alalle, kunhan lähdin kokeilemaan oltuani mallina eräälle kaverilleni, joka suoritti muotialan maisterin tutkintoaan Bournemouthin yliopistossa. Hän kysyi miksen ole harkinnut mallin hommia, kun sujuu niin hyvin. Googlasin. Läksin kuvauksiin ja se oli paskaa. Perustin aiheesta myös englanninkielisen blogin (raivonpuuskissani) ja sain paljon palautetta sekä blogiini että sähköpostiini mimmeiltä, jotka olivat joko hakeutumassa kyseisen platformin listoille tai olivat jo rahansa kyseiselle putiikille minun tavoin menettäneet. Kyseinen mestahan on 'Form Modeling Platform'.

***Mitä tästä jäi käteen? Olen saanut sähköpostiini kahden käden sormilla laskettavan määrän maileja, joissa minua kiitellään blogin perustamisesta ja barrikadeille nousemisesta. Pari mimmiä oli jo saanut kutsun paikanpäälle kuvauksiin, mutta peruivat oitis luettuaan kokemuksistani. Jotkut kyselivät lisätietoja ja saatuaan kuulla omaan kokemukseen perustuvan mielipiteeni päättivät hakeutua muille platformeille ja ottaa paremmin selvää kyseisistä firmoista ennen minkään sortin sitoumuksia. Minun olisi pitänyt kai oppia olemaan vähemmän sinisilmäinen mutta rehellisyyden nimissä en voi sanoa sitä oppineeni. Minä luotan luotan ja luotan --kunnes luottamus menee ja kunnes aika kultaa muistot : D Mutta nyt naurattaa. Opin myös, että diggaan ja kai jotenkuten jotenki päin osaan jopa olla kameran edessä ja että kyllä tätäkin hommaa voisi joskus vielä kokeilla.


 3) UFF/Humana People to People -projekti 2008

Läksin lukion jälkeen suoraa tietä Brittilään, jossa minun oli määrä suorittaa 3-kuukauden mittainen työjakso Humana People to People -hyväntekeväisyysjärjestön leivissä Birminghamissa. Työnkuva oli: Kerätä vaatteita ym. paikallisilta ihmisiltä, pakata ne säkkeihin ja lähettää tehtaalle, jossa osa meistä vapaaehtoisista niin ikään työskenteli. Sieltä vaatteet lähettiin 'eteenpäin' osa mukamas 'Afrikkaan.' Olin kaupungissa kolme kuukautta, minä aikana sain 'tienattua' työlläni rahat, jotka kattaisivat lentoni Afrikkaan Mosambiqiin. Kuulemma näin. Legendan mukaan. Lensin Briteistä sitten Tanskaan, jossa ko.järjestön 'koulu' sijaitsi ja jossa meidän tuli 'opiskella' Afrikka-asiaa puoli vuotta ennen Afrikkaan menoa. 'Opiskelin' muiden Afrikkaan lähtijöiden tavoin ko. koululla (Faksen kylässä) kuukauden vai kahden päivät kunnes totesimme yksissä tuumin, että järjestöhän on täyttä koo usetusta ja meitä käytetään hyväksi --järjestön pääjehujen hyväksi. Otimme hatkat, isolla porukalla kertaheitolla. Se oli aikamoinen romahdus silloisessa pienessä idealistisessa mielessäni, joka oli kuvitellut viettävänsä seuraavat pari vuotta auttamassa Afrikan lapsia. Niin minä läksin villinä, vapaana ja ahdistuneena liftaamaan Eurooppaan. Ei siitä reissusta enempää. 

*** Mitä jäi kätöseen? Kirjoitin kokemuksistani kolumnin Voima-lehteen (löytyy vieläkin arkistoista), minkä seurauksena Ylen toimittaja läksi viemään asiaa pidemmälle. Hän teki aiheesta dokumentin nimellä 'Ryysyillä rikkauksiin', joka on edelleen netissä katsottavissa. Siihen haastateltiin niin minua kuin muutamaa muutakin ko.järjestön leivissä työskennellyttä. Tärkeimpänä käteen jäi omakohtainen kokemus kaikessa negatiivisuudessaan ja sitä myötä mahdollisuus välittää tietoa huuhaa-touhusta muille ihmisille. Tietääkseni järjestön koululla ei ole minun jälkeeni ollut yhtäkään suomalaista. Itselleni käteen jäi liuta ystäviä, joiden kanssa olen edelleen yhteyksissä. Opin myös hetkellisesti riisumaan vaaleanpunaiset lasit silmiltäni ja kyseenalaistamaan kaiken, kunnes aika kultasi muistot ja luotan taas. Luottaminen on paljon helpompaa. Kokemus muutti myös unelmiani. Iänikuinen Afrikka-unelma jäi taka-alalle ja suuntasin sittemmin muualle. Afrikkaan pääsin tutustumaan vuonna 2011 saatuani paikan Eurooppa-Afrikka-nuorisoseminaarista.

Yksi neuvo: Älä lahjoita UFF:ille ! Kukaan missään Afrikassa mitään saa ja vapaaehtoistyöntekijöistä imetään mehut irti, jotta poroporvarit saisivat asua palatseissaan ympäri Espanjaa. Jos haluatte tietää aiheesta lisää, lukekaa artikkeli, katsokaa dokumentti ja tsekatkaa sivusto: http://tvindalert.com/. Siellä tarinaa koko järjestöstä, sen perustaneesta 'teacher's groupista' jonka jäseniä oli myös meillä Tanskassa 'opettajina' ja koko niin sanotusta 'Tvind'-yhteisöstä mustanpuhuvine menneisyyksineen. 
        
                                                    T:mi Birmingham 2008


         
      T:mi Tanskan jäsenet Köpiksessä 2008: Osta Afrikka-lehti ostaaa ! Hyvä lehtiiiiii! 


                                                               Etelä-Afrikka 2011



4) Intian Seminaari tai sitten ei / 2007

Vappuaattona vuonna 2007 lensimme Mumbaihin ja Mumbaista takaisin. Piti päästä maahan mutta eipä päästy. Olimme ystäväni kanssa menossa kansainväliseen nuorisoseminaariin, mutta kas kekkulia, kun kaupungissa oli juuri ollut karmeat mellakat ja lentokentällä olivat varmoja siitä, että sinne olimme mekin menossa mieliämme osoittamaan. Ei auttanut mitkään puhelinnumerot tai osanottajaluettelot. Käsky kävi: Tytöt lähtevät seuraavalla lennolla kotiin ! Buahaha.

***Mitäs tästä sanoisin? Sanon vaan, että tuon 25-tuntisen lentovuorokauden ansiosta tulin tutustuneeksi Sinkkuelämää-sarjaan! En ollut katsonut ko.sarjaa koskaan (kuten en ole katsonut Frendejäkään), mutta tuolla lennolla aloin selata koneen tv-sarjatarjontaa ja löysin Sex&The Cityn. Päätin laittaa aivot narikkaan ja tsekata mistä koko maailmanlaajuinen Sinkkuelämää-kohu  oikein sikiää. Nyt tiedän. Mieletön sarja! Tänä päivänä minulla on kaikki kaudet plus elokuvat kirjahyllyssä Suomen kodissani. Kiitos vappuaaton epäonnistuneen Intiaanpääsy-yrityksen! Ainiin: Tällä reissulla opin myös jotain itsestäni. Nimittäin sen, että yritän aina tasapainottaa yleisilmapiiriä ikään kuin yin-yang-harmonian tavoittaakseni. Matkakaverini oli romuna ja itki tilanteen kurjuutta. Minä sen sijaan pysyin positiivisena, heitin homman vitsiksi ja kehotin nauttimaan ilmaisista ilmalennoista kera hyvän muonan ja elokuva-tv-sarja-tarjonnan.

PS. Intia on yhä unelmani, jonka yritän saavuttaa  uudelleen maaliskuussa (oikeassa sivupalkissa tapahtumakalenteri :)). Fingers crossed, ettei nimeni ole mustalla (mellakka)listalla! 

Tonne ! (Intia-kuvat lainattu iki-ihanan, ihanasti kirjoittavan ja valokuvaavan Noorani blogista)




5) Terveys-Sairaus -Akselin Asijat 2006->

Aloin sairastua jo Kallion lukion aikoinani vuonna 2006, mutta vasta vuoden 2008-2009 tienoilla aloin tajuta sairastavani. Vuoden 2009 piti mennä ihan  erilailla. Piti mennä niin, että ensin Turkkiin lapsia hoitamaan, sitten Kaakkois-Aasiaan laivatyöhön ja sieltä Israeliin Beit Immanuel taloon vapaaehtoistöihin Suomen Kansanlähetysopiston kansainvälisyyslinjan kautta. Kaksi ensimmäistä hoidin, puolikunnossa. 

                                                                  Turkki 2009

                         

                                                       T:mi Doulos Kambodza 2009


Palasin 3.5 kuukauden mittaiselta laivareissulta kotiin ja siinä sitten äidin kanssa todettiin, ettei tämä tyttö lähde enää muualle kuin sairaalaan. Osastolla tuli sitten vietettyä loppuvuosi 2009 (3kk) vastoin alkuperäissuunnitelmia. Tyttö oli raivopää! Niin vihanen niin vihanen että oksat pois! Ja sama toistui vuonna 2010 tismalleen samaan aikaan vuodesta saman ajanjakson ajan. Ei sen pitäny mennä niin! Ei mun pitänyt olla kipee! Ei mun pitänyt tarvita apuu! Tarttin. Ja oli hyvä että vastaanotin. Vaikkakaan, en apuun vielä silloin sitoutunut ja läksin sairaalasta liian ajoissa, mistä johtuen (?) tai minkä osaseurauksena (?) kärvistelin sairauden ikeessä aina viime vuosiin saakka. Kunnes tapahtui jotain. ¨

Tapahtui lääkitys. Tapahtui avunsaanti. Tapahtui ystävä, joka oli siinä, auttoi, tuki ja pakotti myöntämään, ettei tässä nyt olla läheskään ookoo. Tänä päivänä olen sairauden suhteen enemmän ookoo kuin vuosiin. Olen vielä matkalla perille, matkalla, jota en koskaan suunnitellut joutuvani kulkemaan, kohteeseen nimeltään perillä, jota en koskaan kuvitellut joutuvani kynsin hampain tavoittelemaan. 

*** Näiden vuosien aikana olen oppinut että: Ei elämä mene suunnitelman mukaan. Enkä minä aina ole vahva. Ja niin kauan kun ylläpidän illuusiota omasta murtumattomuudestani, se kääntyy itseään vastaan, muuttuu heikkoudeksi. Opin, että minun Akilleen kantapääni, yksi niistä, on vaikeus myöntää avuntarvetta, myöntää, etten minä pärjää, koska ainahan minä pärjään. Sairaus on opettanut minulle enemmän itsestäni, elämästä ja ihmisyydestä kuin mikään strömssöilykokemus koskaan. Opin, että joskus tulee mutka matkaan ja se on ookoo. Ja joskus tuntuu siltä kuin elämä olisi yhtä pitkää ja piimäistä metsätien mutkaa, jonka takaa ei näy määränpäätä, pelastusta, vapautusta (!) ja joka tuntuu kiertävän kehää oman akselinsa ympäri saapumatta koskaan mihinkään. Mutta sekin on ookoo. Se on tunne. Tunteet on aina ookoo. Minä olen. Se on ollut tämän muutosmatkan suurin oppimisen paikka. Minä olen ookoo.


                                                       (Kuva: Google Images)

21.8.2014

Breakdown in Beijing

Läksin kattomahan Kiinan muuria, en nähnyt Kiinan muuria, sen sijaan romahin totaalisesti ja tajusin, että olin aivan liian väsy mihkään lomareissuille lähtemähän. Työ ja elämä täällä ja työelämä täällä ovat vieneet naisesta mehut, eikä tässä maassa ummikkona 'lomailu' ja summamutikassa 'seikkailu' auta mehuja palauttamaan. Päinvastoin. Seikkailu täkäläisessä yhteiskunnassa vaatii energiaa ainakin sen verta kuin on pienellä sonnilla, plus lisäksi mahdotonta tarmoa, armotonta sisukkuutta ja loputonta periksiantamattomuutta. Seikkailu maassa, jossa ei ymmärrä mitään eikä ketään ja jossa mikään tai kukaan ei ymmärrä takaisin, imee mehuja mehuisimmastakin klementiinistä. Väsyneenä, peruspohjaärtyneenä tuhatpäisissä ihmisjoukoissa tuhatasteisessa hellesäässä kuljeskelu nostattaa pintaan vaan yhden ainoan toiveen: Miten täältä pääsee pois? Miten täältä pääsee KOTIIN? Missä koti?

Plussana sanoisin sen, että Pekingissä minua ei tuijotettu samalla intensiteetillä kuin Xuzhoussa, jossa jokainen länsimaalainen on kuin tiikeri häkissä. Pekingissä meikäläisiä sikisi kuin kastematoja sateella (ne onki kaikki täällä, TE ootte kaikki täällä!) ja hetkellisesti, väsymyksen sivuutettuani saatoin jopa kokea hetkellistä helpotusta, huojennusta, yhteenkuuluvuuden tunnetta! Hymyilinkin kai ohimennen valkoihoisille sielunsiskoille ja -veljille, silleen kontaktia hakien. Katseeni sanoi SOS. Auuttakee! Auttoi. Läsnäolossa on voimaa.

Kelasin siinä jossain Starbucks-kahvin (kyllä, Starbucks! Kotifiilisss!) tuottamassa energiapuuskassa, että Peking vois kuin voiskin olla mun juttu (jos nyt pitäis Kiinan sisältä siis lokaatiota valita, eikä valinnanvapaus yltäis niinku muille mantereille asti mikä toki on ihan helevatan realistinen tilannemielikuva). Peking on kuin onkin erinomaisen vahvasti länsimaalaiskiinalainen big big city, joka tuntuu avoimehkolta uusille vaikutteille ja sen verta uudistumiskykyiseltä, että sopinee siellä länsimaalaisen kielitaidottoman tolvanankin kuljeskella, eksyä, etsiskellä ja ehkä joidenkin englannin oppineiden avulla jopa perille löytää. Mutta ei silloin kun pään ja kropan ainoana tarpeena on uni ja mielessä asuu yksinäinen, juttuseuraa, omia ihmisiä ja tuttuja ja turvallisia asioita ikävöivä susi. 

En kuitenkaan ihan yksikseni ihan koko aikaa ollut. Käytin nimittäin perinteiseen tapaani Couchsurfing-sivustoa, jonka kautta löysin majoittajakseni alunperin turkkilaisen, 3.5 vuotta Pekingissä asuneen ja työskenneellen Alin. Ali tekee duunia Volkswagenille ja asuu aivan Shuangjin-metroaseman kupeessa itäisessä Pekingissä. Sinne minäkin siis suunnistin. Metrolla. Ihan itte! Maksoin tosin ensimmäisellä kerralla kolminkertaisen lipunhinnan (6yin=n.80 eurosenttiä) koska masiina söi mun kolikot, mutta anyhow, muuten sujui sujuen! Normaalisti metrolippu kustantaa siis 2 yiniä eli käytännössä ei mitään. Majoittajasta vaan sen verran, että päätinpä (jälleen kerran) majoittua jatkossa vain tyttöjen luona. Yks viaton, riidanhaluton kyssäri silkasta uteliaisuudesta: Mitä te miehet oikein ajattelette ?

                     Tervetuloo! Kiitti mut ei kiitti. Yks päivä mulle ruhtinaallisesti riitti...



                                 Kaik on! On metrokartta, tiketti ja majoittajan yhteystiedot!



 
    Ihmismassaa isolla Iillä. Tarvinneeko ahdistuskohtausta tämän selvemmin selittää?

    Part 1) Pekingin juna-/metroasemalla 





                                  Setällä siinä vähän ruhtinaallisempi kantamus...




    Part 2) Metrossa...


    Hey Londoners ! Lontoolaiset! Täällä on varottava gapseja yhden gapin sijaan ;)



(Kuva: Google Images)

  Ja ensteks turvatarkastus. Ei, kuva ei ole lentokentältä vaan metron sisäänkäynniltä.







Kersalla oli vähän ruhtinaallisempi hätä. Äiskänsä avas potkupuvun haarat ja niin että ipana sai tehdä tarpeensa lattialle.Äiskä avas jalkojaan, ettei ihan kokonaan kastuis, vaikka eipä se näköjään haitannut vaikka koko jalallaan pissalätäkön päällekin astuis...




Part 3) Nähtävyksiä näkemässä. Jono 'kiellettyyn kaupunkiin' ynnä muihin näkemisen arvoisiin mestoihin oli iäinen ja siinä iäisyydessään itkut kurkunpäähän nostattava. Kuin helvetin portilla olisi seissyt vuoroaan odottamassa...




Lopulta pääsin läpi.... helpotuin.... hetkeksi...


Astuin sisään suureen johonkin...


Ja kävi niin että hetkellinen helpotus pakeni palleaan samalla kun paniikki puski itsensä palleasta keuhkopusseihin. Pääsin sisään, mutta pääsiskö... jostain.. pois?


Luulen että tän mimmin katse kysyi ihan samaa: Missä me ollaan, oonko mäki siellä ja onks pakko jos ei taho?


Part 4) Traffic. Muista aina liikenteessä, ukko jonka tarakalla on pesukone, kolme jukkapalmua tai puoli sukua on eessä!





Part 5) Citylife. 

Londoners! Lontoolaiset! Näilläkin on Ben! Ei kauhean Big, mutta ihan hyvä kopio!


Setällä siinä vasemmalla lounastauko menossa. Taustalla kauppa josta saa ihmeellisiä nameja, jotka ei maistu naminamille alkuunkaan ja karkkikääreisiin pakattuja kuivalihoja, jotka ON nam.


Syömäpuikkokauppa! 


Ja lopuksi, päivän ehkä surullisin kaupunkinäky...

Linkkaavalenkkaava eläkeikäinen ilmapallonmyyjä:




                                                                 ***   ***   ***

Siinähän sitä sitten olikin, kuvamateriaalia ja kokemuselämystä kerrakseen. Itse koin reissun erinomaisen raskaaksi ja lopenuuvuttavaksi. Ihan naattina sieltä läksin asemalla aikeenani palata tiistain yöjunalla kotiin Xuzhouhun (josta kuvia edellisessä postauksessa), mutta kas, kun olivat paikat täynnä ja jouduin jäämään kaupunkiin vielä toiseksi yöksi. Ilokseni löysin aseman vierestä 'Central Youth Hostellin' (jota voin lämpimästi suositella kaikille Pekingin matkaajille). Oli yllättävän kiva muutos matkassa. Hostellilla tapasin nimittäin länsimaalaisia reppureissaajia, kuuntelin erään pariskunnan tarinaa heidän -jo järjestyksessään toisesta- maailmanympärimatkasta ja rauhotuin paniikkiolotilastani hieman. 

Otin oman huoneen (138yin=n.17euroa/yö), nukuin makeasti ja aamulla söin makian aamiaisen hostellin ravintolassa hinta 18 yiniä (2.20e) koko buffee (kahveeta, hedelmiä, vihanneksia, kananmunia, nuudeleita ja kaurahiutaleita, joista väänsin puuron kuumaan soijamaitoon sekoitettuna. Amnam). Seuraavana aamuna uusintaotto uusin mielenvoimin: Taistelu lippuluukulla kielitaidottomien virkailijoiden kanssa, taistelusta selviytyminen voittajana, metromatka Beijing South Railway Stationille, siellä oikealle portille sompailu ja itseni istuttaminen junan penkkiin runoja rustailemaan. Perillä Xuzhoussa otin taksin 'kotiin', mutta koska taksikuski ei osannut lukea länsimaalaisilla aakkosilla kirjoitettua kotiosoitettani, ei hän voinut minua kotiin viedä. Onnekseni taskussani oli koulumme (työpaikkani) käyntikortti ja siinä, onnekseni, koulun osoite kiinalaisilla kirjaimilla. Ukkeli heitti minut työpaikalle, josta otin bussi 69:n kotiin. Sellainen reissu. 

Paska, mutta tulipa tehtyä.

Siinä hän, voittaja, winner, joka takes it all. Helppo ois hymyillä noin. Kun vaan jaksais.