30.6.2014

Eilinen + tänpäivänen, viikonvaihde ilonpisarainen!

Kun nyt päiväraportoinnin vauhtiin tässä päästiin, niin pistetäänpä eilinen ja tämä päivä tähän samaan syssyyn. Kaksi päivää on tässä tapahtunut hyvinkin, eikä lainkaan huonosti. Eilinen tiukkaan pakettiin tiivistettynä: Nukuttiin pidempään kuin koskaan ennen ja herättiin Nova Porton alberguesta 9 am muiden vaeltajien jo painuttua tien päälle. Hiljainen aamu, kuin omassa himasa oltaisiin oltu, luksusta ! Siinä sitten herräiltiin ja tehtiin aamupalasta ja syötiin aamupalasta ja päästiin könyämään tien päälle kello 10 am kieppeillä. Ilma ei ollut morsianta nähnytkään, muttei se mikään ei-toivottu kuokkavieraskaan ollut. Ilma oli kuin morsiusneito, niin sanoakseni: Tuulta, sadepisaroiden puolikkaita, auringonsäteiden sitkeää puskentaa pilvisäleiden lävitse ja lomitse. 

Majapaikkamme sattui onneksemme sijaitsemaan mäen harjanteella ja löysimme vahingossa oikotien takaisin Caminolle. Hah, säästyimme hurjalta ylämäeltä jonka valtaosa pyhiinvaeltajista joutui tarpomaan. Jeajou ! Siinä sitten tallasimme kuten tavallista, ei mitään sen epätavallisempaa sitten siinä, tallauksessa, kaksin oli tallaus kaunihimpi. Välillä kuljettiin siinä sellaisen tyvenen hiljaisuuden vallitessa ja toisinaan puhuttiin kuin kaksi ylikiehuvaa papupataa. Balanssi bueno. Lounastakin siinä sitten tungettiin naamareihin (oli ensadala mixtaa eli sellasta tonnikalaisaa sekasalaattia ja cafe con lecheä ja proteiinipatukkaa ja sen sellasta). Päädyimme päämäärään lopenuupuneina (jostain syystä oli kovin raskas päivä kävellä) kolmen kieppeillä. Kävelyä kertyi Portomarinasta Portoksen metsäkylään vaivaiset 5 tuntia ja 20 km, mutta sepä riitti meille =) Because we've got Time !

Aamupalaa Supermercadosta: Muroja (kauan kaivattua luksusta!), mantelimaitoa, pikakahveeta, banskuu, appelsiinii ja omg, taatelii ! (Israel-blogiani lukeneet muistanevat taateli-rakkauteni, jolla ei ole määrää eikä mittaa eikä ylärajaa)



Niine eväineen matkaan läksivät he, kaksi pyhiinvaeltajaa eli tämän kyltin mukaan kaksi 'pingviiniä' (pinguinos):


Metsään vaappuivat he. Yy kaa koo, pilgrimit on täällä joo!


Ja metsästä ulostautuivat plumpsis !


Vaappujien sukua peltotien päällä...


Lounastauon paikka ja aika: Oli niin nälkä etten ehtinyt kuvaamaan ruokaa ennen kun se oli jo kadonnut parempiin suihin ! Lautasilla oli ja lautasilta meni: Ensalada mixta & pekonijuusto-bocadillos. Mukeista kaksi cafe con lecheä.


Cafeen äärellä hän, jolla oli sellanen olo, että 'jäätäiskö tänään vaan tähän, koska tähän ois tänään hyvä jäädä?'

PS. Fleecen hän löysi matkanvarrelta oksaan ripustettuna. Fleece oli kiva, kunnes ei ollut enää kiva. Kuvassa oleva hän ripusti fleecen sittemmin uuteen oksanhaaraan uutta omistajaa odottamaan.


Salaattilounas jatkui vielä HyväKunnon sponssaamalla toffeeproteiinipatukalla, joka oli viimeinen lajiaan. Tattis näistä ! Riittivät melkein Caminon loppuun asti!


Löytyi semmonen majapaikka ettei ollut muita majoittujia laisinkaan. Meidän oma tupa (vailla perunamaata) vasemmalla. Sijainti: Portos, Galicia, Epsania.



***   ***   ***   ***   ***

Tuosta tuvasta sitten heräilimme siinä kahdeksan kieppeillä tänä nimenomaisena maanantaiaamuna. Paikan pitäjä tuli äreänä jo koputtelemaan ja käski painumaan tien päälle. Laiskat vaeltaja prhana! Siinä sitten luikimme tiehemme kuin varkaat ainakin. Emme jääneet aamupalalle, ilmeisistä syistä. Siirryimme aamiaistamaan naapurialbergueen: Espanjalaista omelettia ja cafee con lechee kuten tavallista. Arska viritteli säteitään taivaankannelle ja riuhtaisi pilvipeitteen kylmälle lattialle näppejään nuolemaan. Hah! Mutta kas! Santiago De La Compostelan lähestyessä uhkaavaan tahtiin meikäläiset alkavat laiskistua luonnoltaan, luonnostaan. Aamukaffeilla istuskellessamme jaohikulkevia vaeltajia katsellessamme kysyimme toisiltamme katseillamme: Josko toiset kahvit vielä? Josko ei ihan heti vielä lähdettäiskään? Mitäpä jos ei ? Santiagoonhan pääsee muuten taksillakin... ;) No mutta: Ei auttanut laiskistelu ja mukavuudenhavittelu näillä markkinoilla. Tie kutsui kutsuhuudotta ja jalat paloivat janosta palata tielle, vaikka tuli jalkojen alla olikin sammutettu jo kauan sitten autuaan aamukahvihetken toimesta.

Yks niitä hetkiä kun Universumi vois ajan pysäyttää ja kellot seisauttaa:


Päivä jatkui kuitenkin onnekkaana autuaan aamiaisenkin jälkeen. Saimme nauttia ystävämme Arskan seurasta likimain koko päivän, vaikkakin kylmähköä viimankaltaista tuppasi tunkemaan takin alle aika ajoin ja paljaat sääret tutisivat silloin tällöin liitoksissaan (tyhmä pyhiinvaeltaja hän, joka pesee pyykkinsä vasta iltayöstä niin että kaikki on aamulla märkiä ja painavia ja jalkaan laitettavissa vaan minishortsit joissa ei tarkenisi tunnoton Erkkikään!).

Siinä me sitten matkaataitoimme, läpi eukalyptusmetsien ja rupisammakkolampien (ovat muuten äänekästä porukkaa!). Oli lievää ylämäkee ja loivaa alamäkee, oli tasapaksua tasamaata ja jännittäviä irtokivimukulakatuja. Oli kuolleita pikkukyliä puolikuolleine kyläläisineen, ympäriämpäri kulkevine ei-kulkukoirineen, määkivine lehmineen ja ammuvine lampaineen. Oli hikeä ja hammastenkiristelyä, naurua ja huulenheittoa, oli leppoistelua ja itsemme puskemista rajojemme yli. Oli mahat tyhjinä ja täysinä, oli mieli tyhjää täynnä. 

Eukalyptusmetsä:




Vähän tavallista kauniimpi sammakkolampi I suppose:


Lunchi eli lounas: Ensalada mixta con bacon oo mama lala !


Sufeeta ja kolaa: 


Ja yksi onnellinen urpo jonka espanjantaito käsittää sanat Hola Holaa!


***   ***   ***   ***

Tämän päivän saldo siis: Oli matka Portoksen kylästä Boenten kylään. Oli 26 kilsaa ja kuutisen tuntia tientallontaa. Oli määränpää, petipaikka, suihku, lounas ja äidiltä päivän kruunaava viesti facebookissa: Oot voittanut jotain jossain runokilpailussa ! Jes. Viimeinkin, tunteikkaiden öiden tuottamu työ on tuottanut tulosta taas pitkästä aikaa. Kaivattu voitto. Tieto siitä, että olen oikealla tiellä. Elämässä ja Caminolla. Tähän on hyvä tämä päivä päättää. 

"Because in the end you won't remember the time you spent working in the office or mowing your lawn. Climb that goddamn mountain." -Jack Kerouac




28.6.2014

Sadetta kuin tilauksesta, maailma on huikea mesta

Jaha. Aha. Jos blogikyselyn tuloksia (ja viiden ihmisen vastauksia) on uskominen, toivoo valtaosa lukijoista (teistä siellä) suhttäsmällisiä päiväraportteja silkan hölynpölyn sijaan. Niitä en olekaan juuri tarjoillut, joten yllätänpä nyt itsenikin ja tarjoan yhden. Mitä siis kuului tähän päivään?

Tänään tapahtui niin näin että: Läksimme kävelykumppanini kanssa liikenteeseen Sarrian kaupungista, jossa vietimme yhden eritarpeellisen huilipäivän löhöten, syöden, ihan vähän shoppaillen (ostin ihan vaan yhden mekon, koska toveri sanoi, että se näyttää hyvältä mun päällä, sitte uusia urheilusukkia, koska vanhoja ei saa enää puhtaaks, hammasharjan, koska olen tähän asti pessyt sormella ja nyt alkaa suu maistua mönjältä plus hiuspinnejä, koska oon kadottanut kaikki kakskyt edellistä) , löhöten, syöden, kirjoittaen, lukien, löhöten, syöden, maaten, nukkuen, torkkuen, syöden... ja niin edelleen. Meni varmaan jakeluun miten ko.päivä tuli loppujen lopuksi vietyksi? Jos ei niin tässä vielä pähkinänkuoressa: Syötiin ja löhöttiin. Se näytti kaikkinensa jotakuinkin tältä:

                                                          Sarrian City = Lepopaikka



    Kotiruokaa majapaikassa. Kokkeja emme oo, mutta masut tuli täyteen tuli hiiohoo!                                  PS. Viini on  niin halpaa, että melkein ilmaista.


Reissun ekat kepapit, oomama uulala!


Pikimustat varpaankynnet huilitauolla: Niiden nimet on Ernesti ja Kernesti. Arvoitustehtävä: Etsi ja löydä varvas vailla kynttä !


Majapaikassa vuodepaikkoja tarjolla suomenkielellä (!!!):


Majapaikan poika tunki tussit käteen ja käski koristelemaan seinää. 
Ja Maamahan siitä riemastui!


Vapaapäivän tunnelmat tiivistää herra tuntematon tässä:
Ei huolenhäivää, päivä on huoletooon!


***   ***   ***

Olemme omaksuneet ihan oman vaellusrytmin, joka poikkeaa siinä mielessä muiden vaeltajien rytmistä, että muut vaeltajat ovat kulkeneet kolmisen tuntia siinä vaiheessa kun me vasta nautimme aamiaista. Kukin tyylillään! Meidän tyyliksi on hioutunut tämä: Nukumme niin pitkään kun nukuttan. Herätyskello on tuntematon käsite. Nousemme useimmiten vasta kun tupa on jo tyhjillään ja jengi painanut tien päälle paniikissa kuin maratonjuoksijat kilparadalle. Nauramme niille aamupalaa laittaessamme ja kelaamme, että minnepä tässä kiire kun ulkona valmis mualima odottaa. Alberguet eivät ole koskaan olleet niin täynnä, etteikö petipaikkaa ole saanut vielä myöhempäänkin aikaan, eikä helle ole verottanut voimia enää muutamien viimepäivien aikana. Niinpä tänäkin aamuna kuten kaikkina edellisinäkin heräsimme siinä puoli kasin pintaan ja ysin maissa könysimme rinkkoinemme ulkoilmaan. Täydellistä! 

Tai sitten NOT. Naamalle iski poikittainen sadepuuska ja tuuli iski takin alle sapelillaan. Hrrrrrrr! Tervetuloa Galiciaan! Täällä sataa kokoajan jos ei aina!


Vaeltajia pitelemässä sadetta:


Vaeltajia sadetta uhmaamassa:


Laulavia vaeltajia: Bueen Caamiinoo, Bueeen Caamiinooo!


Italialaisnaisen pyörittämä, tiibetiläisillä rukouslipuilla koristeltu taukopaikka:


Luonto on kaunis, on hyvä lepuuttaa silmiä siinä:



Pysähdyimme aamupäivällä sateenpitobreikille pieneen kahvilaan, jonne oli kerääntynyt aimojoukko pyhiinvaeltajia availemaan sadeviittojaan ja lämmittelemään cafe con lechejensä äärellä. Sateen tasaannuttua me kaikki siinä sitten vähän niinkuin ryhdistäydyimme ja kasvoimme ikään kuin uuteen uskoon, toivoon ja rakkauteen. Tie kutsui nimiämme ja jalat huusivat tien ikävää. Tien päälle on päästävä, jos sattuu olemaan kävelijöiden sukua. Sääolosuhteista riippumatta.

Pidimme lounastauon baarissa kello yhden kieppeillä jossain Äffällä alkavassa kylässä. Vedimme naamareihimme peuranlihabiffit ranskiksilla ja kahveella ja kokiksella (6.5 euroa biffiannos, kahvee 1.3 euroo ja kokakola 1.5 erkkiä) ja tsekkasimme matkareittiä ja kilometrejä kaverin matkaoppaasta (itsehän olen niin old-school etten mitään oppaita kaipaile). Iloksemme olimme tulleet ylä-alamäkiä jo 13 km matkan eli edessä olisi enää sama matka toistamiseen. Päämääränämme oli Portomarinan kaupunki 26 kilsan päässä lähtökaupungista Sarriasta ja vajaan satasen päässä määränpäästämme Santiagosta. Siinä se. Päiväsuunnitelma ja toteutus pähkinänkuoressa. Sanat loppuvat tässä kohtaa vähän niinkun umpikuja seinään...

Ja mitäpä siinä sitten päiväraporttiin sen kummempia lisäilemäänkään ! Nutshell: Käveltiin 26 kilometrin matka about 6 tunnissa (ruokataukoineen) Sarrian citystä Portomarinan cityyn, syötiin hyvin, jaettiin sen seitsemänsiä miljoonansia ajatuksia elämästä ja sitä syvemmästä, tarjottiin vettä janoiselle vaeltajakuomalle ja saatiin nenäliinoja lainaksi ranskalaiselta pariskunnalta (ei tosin palautettu; jotkut lainat on parempi jättää palauttamatta). Sadekin siinä sitten lakkaili ja aurinko alkoi arasti kuikuilla sadepilvien takaa kuin tonttu sälekaihdinten raoista. Onkos siellä oltu riittävän kiltteinä, että teidät voi palkita arskanpaisteella? Oltiin oltu. Kiukuttelematta ja uhittelematta! Itse asiassa, tänään opin taas uutta: Opin pitämään luontoa ystävänäni sääolosuhteista huolimatta. Edellisyön allergiareaktiot (heinäallergia!) olivat muisto vain, kiitos sadesään, jonka ansiosta siitepöly putosi hengitysilmasta maan mutaan. Olo oli raikas ja freesi ja golf-palloiksi paisumaisillaan olevat silmät laskeutuivat takaisin monttuihinsa. Kaverikin tokaisi lounaan äärellä: Sulla on kyllä tosi kauniit silmät (etenkin kun ne ei verestä)!

Kiitos Universumi ja luontoäiti, kun kuulitte pyyntöni pienen. 

Sade oli kaunis, oli helppo hengittää, kevyt kävellä. Tänään matka tuoksui  ja tuntui tunteille ja tuoksuille enemmän kuin koskaan aiemmin.

                                                     Sateen jälkeen tuli poutasää...


Josta nautti tän tytön virkistynyt pää...


Sääolosuhteista eivät juuri piitanneet kaverit nää...


Kaiken jälkeen levollinen rauha, tyyneys, hiljainen autius jäljelle jää...


Nyt nukahdan onnellisena matkakumppanin kainaloon. Sijaintina Portomarinan kaupunki, Nova Porton albergue. Masu on täynnä avokado-sieni-maissi-tomaatti-pastaa (ite kokattiin!) ja hyvää ja halpaa (ilmaista) viintä, naurun jälkikuplintaa ja iloa, rauhaa, rakkautta.

Tähän tilaan on hyvä hetkeksi jäädä. Tässä tilassa hyvä nukahtaa.

Buenos Notses tai jotain sinne päin ! sanoo Maama.

Ja aimojoukko Portomarinan miehii:



26.6.2014

Sumussa suunnistannnn...

                                                 Huomentaa! Buenoz Diazzz! 

Vähän biisintynkää näin alkutuimaan: Tänä aamuna aurinko ei noussut, eikä maalannut väreillään, uudeksi mäkii ja metsii, eikä herättänyt pyhiinvaeltajia kävelemään! Tänä aamuna, tosin, tunsin jälleen, että VAPAUS hengittää! Niin sumuinen on yllämme taivas, sulaa hiljaa aivoista jää! (Fiksuimmat tunnistanevat rippileireiltä tutun kipaleen, jota vähän omin lyriikoin tässä muovailin)

                                       Lyyrikoiden lyyrikko, joka sumussa suunnistaa 



Ylitimme kolme päivää sitten maagisen rajan Galician (Yksi Espanjan pohjoisosan alueista) puolelle, jossa sääolosuhteet ottivat vähänpaljon takapakkia edellispäivien ja viikkojen hellehuumasta. Sataa sataa ropisee, pilipilipom! Eilinen päivä sujui sumussa kulkien ja näköyhteys ympäröivään ympäristöön vaihteli vuoristossa siinä 5-20 metrin säteellä. Joskus näki jottai, toisinaan ei mittää, trallalei! Mutta voi jumankekka miten mainiosti SUMU istuukaan vuorten harjoille, miten taitavasti se kiemurtelee pitkin puiden runkoja ja viistää asfalttia jalkojen alla.

Tältä näytti eilen ja nyt ikkunasta ulos katsoessa näyttää likimain samalta:






Mutta kas, onneks on äiskän neulomat pöllösukat! Pelatus!
(PS: Tennissukkaturismi on historiaa: Villasukkasandaalit on uusi musta!)


Ja sit sumun hälvennyttyä nähtiin haikaroi (ei siis haikaloi)!


Ja paikallisia nauttimassa sateenjälkeisraikkaudesta...


***   ***   ***

Vähän takaumaa: Viime yönä sijaitsimme viehättävässä Triacastelon kylässä, jonne saavuimme eilen siinä kolmen kiepeillä reippaan kuuden tunnin ja 26 kilometrin kävelyn jälkeen. Eilistä edeltäneen yön puolestaan uinuimme La Faban kummituskylässä, jossa vallitsi sangen kuolemankalmainen meininki sekä paikallisten  asukkaiden, että pyhiinvaeltajien keskuudessa. Oli vähän sellanen fiilis, että jos vaikka äkkiä pois. No mutta; Siinä oli myös yksi iso oppimisenpaikka. Oli tärkeää taas oivaltaa, ettei pyhiinvallusreissu ole aina ruusuillatanssia, ja ihmiset ovat aina ihmisiä. Meitä on kaikkiin juniin ja toiset jää asemille. Me emme onneksemme jääneet La Faban asemalle, mutta kiitos kyseisen pysäkin, opin taas jotain itseäni suurempaa. Tunnen nahkani alla että kaikella on tarkoitus. Ystäväni tuntee enteet nahkansa päällä, toteaa toistamiseen: Ja taas on iho kananlihalla !   Tää on merkki! Enteiden enne !

Täällä oltiin eilen...



                   Ja tätä tietä jatkettiin tänään: Calle De Peregrino=Pyhiinvaeltajien tie



   Ja tällaisen maiseman toivoisin näkeväni ikkunasta elämäni jokaisena aamuna.                             Kunhan sumu hälvenee, ehkä taivaskin taas täl viissiin aukenee....




                                                                              ***   ***   ***

Saavuimme juuri Sarrian kaupunkiin ja majoituimme about maailman ihanimmassa alberguessa. Paikka on avattu pyhiinvaeltajille vasta kuukausi sitten mutta mesta on muikee ja tunnelma huikee! Paikkaa pyörittää tiimi Italia-Espanja-Ranska, seinät on maalattu satumetsiksi ja respakundi tunki meille ovella tussit käteen ja tokaisi: Kirjotelkaa ja piirtäkää seinille mitä haluatte! Huikee idis, jäbä ! 

Vähän vähemmän huikee tajuaminen oli taas tämä täsä: Meillä on enää reilun 100km matka perille Santiagoon, mikä meinaa about 3-4 päivän kävelyä. Karseeta ! Kaikki hyvä ei sais loppua aikanaan vaan kaiken hyvän pitäis saada jatkua yli aikojen ! Vielä mää perustan maailman, jossa aika pysähtyy kun elämä on hyvää ja maailma kevyt  ja kaunis kuin sudenkorennon lento.  

          "Society, you crazy breed. Hope you are not lonely without me...." -Eddie Vedder

          Time: Stop. Now. Me haluttais vaan jäädä tähän, jos sopii sopiiko eikö sovi?




Oisin mieluusti uponnut tähän sohvaan kera kahvin ja tän kirjan, jota ei saanut ottaa mukaan ja jonka kahvilatar olis myynyt mulle riistohintaan. En ostanut. Mökötin. En antanut tippiä, koska mökötys.


"All of Life is a foreign country" -Jack Kerouac


                                                  Ja taas mentävä mun on ! 

                                           Mutta: Enää en ole karkumatkalla. 
                                                  Olen perillä kokoajan.

                                                            ***   ***   ***