Muxiasta Maailmanloppuun

Tänään kirjoitan takaumin, koska tässä on nyt edetty sellaisella vauhdilla etiäpäin, että ainakin tusinanverran tapahtumia on jäänyt jalkoihin juoksentelemaan, kapuloiksi rattaisiin kolisemaan, entisten ja tämänhetkisten tapahtumien välitiloihin raportoimatta roikkumaan. Peruutetaanpa ajassa -ei nyt ihan iäisyyteen, mutta menneisyyteen kuitenkin: Matkatapahtumia viisi, neljä, kolme, kaksi ja yksi päivä sitten. Aloitetaan alusta. Eli siitä mihin viime postauksessa suurin piirtein jäätiin. Jäätiin Santiago De Compostelaan, määränpäähän, eli perille, joka kas, olikin vain välietappi matkalla eteenpäin; Matkalla perimmäisimpään perille. Eikun. Siis. Häh? Ei. Tiesitte kai sen (minkä minä ihan täystohinoissani unohdin), ettei lopullisia määränpäitä ole olemassakaan niin kauan kun on elämää? Kaikki määränpäät kehdon ja haudan välillä ovat vain välietappeja matkalla seuraaviin ja niitä seuraaviin etappeihin...

Santiagosta matkani (matkamme) siis jatkui kahden ansaitun lepopäivän jälkeen Muxiaan. Länsiespanjalainen kylä tunnetaan pyhiinvaellustien viimeisenä etappina, jossa jylhänä vuoren päällä seisoo jylhistä jylhin kirkko, joka aikoinaan paloi ja sittemmin jälleenrakennettiin uuteen entisaikaisuskoon. Muxiassa aallot lyövät vasten rantakivien lärvätsaloja moukarimaisin ottein ja sumussa suunistavat puhurit puskevat takin kaulusten yli ja alle ikään kuin etsien tuulensuojaa, pakopaikkaa itseltään, monien pyhiinvaeltajien tavoin. Muxiassa aika lakkaa olemasta, kellot lyömästä, viisarit pyörimästä. Muxiassa vallitsee ihmeellinen, hartaan haavoittuvainen ja silti itsetietoisen vankkarakenteinen ajattomuuden henki. Mux mux pus pus!

Muxian mysteerejä hostellihuoneen seinältä 

(On muuten inspiroinut monia runoilijoita!)

                                                               My Myxiaaaa...

Yritettiin tuolta sitten jatkaa makaa kävellen Cape Finisterreen, joka on entisaikain immeisten mukaan maailmanloppu (Finisterre= End of the Earth). Ei tullu mittää, ei tullu mittää, täytyi kävely lopettaa! Vettä tuli kuin Esterin sieltäitestään ja sumu tuntui aineellistuvan iholle jonkinlaiseksi elmukelmumaiseksi lisvahunnuksi ja edessä siintävät 30 kilometriä tuntui missio mahdottomalta. Kyllä. Tiedän, mitä kelailette: 500 kilometriä takana ja nyt 30km on mahdoton tehtävä. Noh, mutta, niin ihminen toimii. Ja on toimimatta. Jalkapolot eivät enää totelleet pään käskyä kävellä, joten ei auttanut muu kuin olla kävelemäti. Muistatte kai kun kerroin oppineeni kuuntelemaan kroppaani? Joo, minä muistan, enkä aio vetää sanojani takaisin. Ei siis muuta kun peukut pystyyn ja liftaamaan!

Ja kas, vastoin puskaradiotirppojen laulamia yleistietoja (ei kannata liftata Espanjassa, ikinä ei saa kyytiä, ovat epäluulosta sakkia!), saimme kyydin kahdessa minuutissa ja ystävällinen herra ajoi meidät -omalta reitiltään poiketen- suoraan maailmanloppuun. Kiitos kaunis, sinä ihminen kaunis! Määränpäässä tarjosimme ukkelille olusen ja annoinpa sille kiitokseksi toisen ja samalla viimeisen maskottini: Fredi kilpparin (blogin sivupalkissa). Bye bye baby ! Molemmat maskottini ovat nyt siis jääneet maailmalle, mutta uskon, että niillä on kumpaisellakin ihan oikein semi-hyvä olla. PS. Meillä kahdella on asijat niin ikään ihan mallillaan, kiitos kysymästä.

Cafe con lechee Cape Finisterresä kosteannihkeännahkean liftausreissun jälkeen:

Märkää, kosteaa, nihkeää, nahkeaa, jumalaisen kaunista !

Oisko se aurinko, eikö oisko?

Muuttuisitko Jeesus silakaksi, voisitko etkö vois?

Seuraavana  päivänä päivä näytti jälleen päivältä ja elämä elävältä. Oi onnea, iloa ja auringonvaloa ! Päätimme jäädä Finisterreen vielä toiseksi yökköseksi, jotta saisimme nukkua pitkään ja välttyisimme matkatavaroiden roudaukselta maailmanlopunniemenkärkeen. Jätimme kampsutkimpsut 'Aerosol'-nimiseen majapaikkaamme (jota voin lämpimäisesti suositella; kymppi per yö, ihana henkilökunta, pieni keittiö, nettiyhteys ja lokaatio bueno!) ja läksimme pyhiinvaellusmatkan vihonviimeiseen kohteeseen: Cape Finisterren kuuluisalle majakalle. 

Majakka sijaitsi 3 km matkan päässä (oi tätä kävelyn tuskaa!) majapaikalta ja perillä meitä odotti paitsi valotalo (lighthouse) itse, myös ja ennen kaikkea niemenkärki nuotiotulisijoineen edessään suuren suuri sininen, jonka takaa (kiitos Kolumbuksen suorittaman, Intiaan suuntautuneen, Amerikkaan päätyneen löytöretken) toinen maailma alkaa. Pyhiivaellusperinteen mukaan pyhiinvaeltajat kantavat reissulla mukanaan vanhoja vaatteitaan, jotka on määrä polttaa Finisterressä. Kledjut symboloivat vanhaa elämää vanhoine taakkoineen, huolineen ja murheenkryyneineen. Itse poltin kaiken paitsi yhden vaatekerran. Tuntui alastomalta. Siinä ne roihusivat, kipnöivät ja kapinoivat, ongelmani, murheeni, suruni, huoleni kääntyen hiljalleen savuksi ja tuhkaksi, osaksi maata, kiveä ja ilmaa. Osattomaksi. Merkityksettömäksi.

                                                      Eilinen maisema uusissa vaatteissa:

Suuri sininen ja horisonttiviiva, johon maailma ennen vanhaan loppui:

Pusu kivettyneelle pyhiinvaeltajalle. Kaveri jotenki vähän takakireenä:

Kivikenkä symbolina entisten elämien huolille ja murheille, jotka ovat kiviä harteillamme, tiiltä taskuissamme, palloja nilkoissamme:

Kahdet kenkät vartioimassa tulta, josta Feeniks-lintu on nouseva hetkenä minä hyvänsä..

Olenko siis  upouusi, uudistunut, puhdistunut, valaistunut ? Tiedä häntä, mutta joku taakanpoikanen saattoi hyvinkin jäädä matkanvarrelle. Sama minä katsoo peilistä vaan tällä kertaa himpun verran kirkastunein silmin, elämää janoavin katsein ja maailmannälkäisin suin, ahnaana elävälle, elämälle, kaikelle, tälle, mua ympäröivälle. Silmäkulmissa vilahtelee armon, hyväksynnän, levollisuuden ja terveemmän minäkuvan säteitä, jotka häikäisevät hetken, koska ovat olleet poissa niin kovin, kovin kauan. Näyttää tyttö siltä, että on Camino tehnyt tehtävänsä. Camino kutsui minut kävelemään ja teki minulle sen mitä minulle oli tehtävä. Minä tein oman osuuteni ja kävelin perille asti. Ja sitten, sitten oli luvassa poutaa, poutaa ja poutaa....

Poikia nauttimassa poudasta Cape Finisterressä:

                  Suurten kysymysten äärellä: Minne lasken ankkurini minä? Laskenko?

Sillä juuri nyt, nyt, on hyvä olla on the road ja pahoin pelkään (ja salaisesti kai toivonkin), että minun olisi aina, aina hyvä ola tien päällä, siellä missä kulloinkin olen, koska nyt, juuri nyt, tie on ystäväni, maailma avara kuin alkupalalautasella istuva sinisimpukka ja universumi hostellin oven ulkopuolella käsivarret apposen avoinna suureen, sikasuureen halaukseen. Minä tulen Universe ! Tässä olen, ota minut, olen sinun, ollaan sinut !

Thumbs up ! Take me as I am ! Take me where I want to go ! 

Ja hän jatkoi matkaansa onnellisena Santiagon kautta Portoon ja Lissaboniin asti...

“He felt that his whole life was some kind of dream and he sometimes wondered whose it was and whether they were enjoying it.” 

― Douglas Adams: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy

                                                                          ***   ***   ***