18.6.2014

Rakkojen ja Roppien Filosoofiaa

Tiesittekös, että rakkojen ympärille on kehitetty ihan kokonainen filosoofia ? 

En minäkään ennen kun sain rakon. Ja toisen. Ja kolmannen. Ja niin monta lisää poikasineen ja puolisoineen ja puolisoiden poikasineen, ettei auttanut muu kuin alkaa filosofoimaan eli hakemaan selityksiä ja lieventäviä asianhaaroja olotilan kohentamiseksi. Aiheesta ei tietääkseni ole vielä opaskirjaa (korjatkaa jos olen  väärässä?) tai muitakaan pintaa syvemmälle yltäviä tutkimuksia ja ajattelinkin, että tässä jos jossakin olisi nyt kurkkusuorahuutava markkinarako: Jokavaeltajan rakko-opas --ilman minkän sortin leikkaus-liimaus-laastarointi-ohjeita, vaan silkkaa putipuhdasta philosophya.

                                                          Tästä siis lähtee...

Otteita kanssavaeltajien tietopankeista (lohduksi kärsivälle kokovartalo-olemukselleni):

"Rakot ovat siunaus! Blessing! Ne ovat yhtä hyvä asia kuin terveetki jalat. Rakot on vaan se kääntöpuoli."

"Rakkojen jälkeen osaat nauttia taas rakottomista jaloista. Tämä kokemus kasvattaa."

"Rakot ovat merkki Jumalalta/Universumilta/mihin ikinä uskotkaan: Sinun täytyy hidastaa, ei ainoastaan Caminolla vaan elämässäsi. Olet polttanut kynttilöitä kaikista päistä."

"Sanotaan, että rakkoja tulee silloin, kun elämässä on asioista, joista et kykene päästämään irti."

"Rakot kannattaa aina nimetä, niihin muodostuu läheisempi, sellainen isällisäidillinen suhde. Niille voi jutella ja niiden paranemista edistää vähän samalla tavalla kuin kasveille juttelemalla."

    (Tähän väliin tulis 'Tykkää ihan sikana' jos oltais facebookin kehittyneemmässä versiossa)

                                                                  ***   ***   ***

Uskokaa tai älkää, neuvoista, huolenpidosta ja jopa huumorinkukkasista  on ollut apua paranteluprosessissa. Viimeisin esimerkki on peräisin italialaisporukalta, joka kertoi -pokerinaamoin- nimeävänsä kaikki rakkonsa ja kehottivat minuakin  tekemään niin. Jättiläisrakko sai jostain spontaanista syystä nimekseen 'Amelie'. Kyseisellä porukalla oli myös keskinäinen kilpailu: Kenellä on eniten ja kenellä vakavimmat rakot.  Minä siinä aloin majatalon oleskelutilassa parantelemaan pipejäni ja kuulin rinnaltani kollektiivista hengenhaukontaa. Porukan pääkapelimestari kiekaisi: Eikä! Mä luovutan! Sä oot aivan  takuuvarma voittaja! Voitin poikain rakkokilpailun kaikissa kategorioissa: Vakavuusaste ynnä koko ynnä määrä. Hyvä minä! I guess ?

Kas, jollain kumman tavalla aloin välittää Amelien hyvinvoinnista enemmän kuin ennen ja lakkasin toistelemasta koivelleni iänikuista (kahden päivän mittaista) mantraa: Mitä menit tekemään? Rakkulan? Miksi? Sinä mulqvistien mulqvist! Amelie alkoi oitis voida paremmin kun sai kaipaamaansa huolenpitoa koko apteekkiarsenaalin plus (huutomerkki!) uusien sandaalien puolelta. Ostin uudet popot ja nyt tuntuu kuin kävelisin taivaassa !

Tosipyhiinvaeltajan sandaalit ! Harmi vaan, että kadotin keppini taas, jotain uupuu taas


Tunneli joka näytti aikalailla taivastieltä...


Tiellä taivaaseen or what ?


***   ***   ***

Läksin tänään jatkamaan matkaa (hiphiphurraa!) yhden erituskaisen lepopäivän jälkeen. Kyllä, luitte oikein: Lepo+tuska. Mää oon vähän semmonen tyyppi, josta Regina Spector laulaa biisissään 'You've got time': "Taking steps is easy, standing still is hard."  Eteneminen on iisii, mut paikalleen  jääminen Everestin kiipeämiseen verrattava haaste. Vaikka; Everestinhän meikä kiipeäis toki tuossa tuokiossa, kun taas riippukeinuntaa jaksaisin maks minuutin kaks. Minut tuntevat tietävät, että -valitettavasti- en edes liioittele. En tällä kertaa. Olen ylisuorittajien kantaäiti, joka paraikaa pyrkii haitallisesta tittelistään EROON !

Tien päällä siis ollaan taas ja olo on mitä mainioin ! Lepopäivä osoittautui tuskaiseksi ei niinkään fyysisistä vaan pääasiassa erittäin psyykkisistä syistä. Emmää osaa olla aloillani, levätä kun pitäis mennä, maata kun pitäis kävellä. Pitäis ja pitäis. Woulda coulsda shoulda. Brittipapparainen juuri neuvoi minua sanoen: Älä koskaan käytä termejä 'pitäisi' tai 'täytyy'. Enhän minä käytäkään! Joku mun päässä käyttää. 

Toinen ahdistustekijä oli kavereiden lähteminen liikenteeseen. Katselin tovereiden reppujenpakkausta ja matkaanlähtöä jalka paketissa, kahvikuppi kämmenten välissä haikein mielin. Mun perheeni lähtee ja joudun tutustumaan uusiin ihmisiin ! Nou Kän Duu ! Tai siis: Yes KÄN, mutta en taho. Tahon MUN ihmiset. Ni. Musta tuli pikkulapsi, joka istuu kädet puuskassa sängyn nurkassa ja kapinoi koska se kuuluu asiaan. Periaatekapinointia.

Moikka tyypit ! Yhyyyy!


Yksi kiukkuinen nunnalan nunna


Nunnalan tervetulotoivotus MOI!



***   ***   ***

Mutta mutta oolalaa: Tänään en lähtenytkään liikkeelle kapinamielin kehoni viallisuuksia uhmaten, keskisormi pystyssä rakkoisille varpaille, jotka 'ovat minua vastaan' ja 'panevat kapulaa rattaisiin'. Tänä aamuna mieleni oli tuore kuin vastapoimittu panaani ja ajatukset uudet kuin narulta poimitut sukat: Keho ei ole koskaan, ei koskaan ihmistä vastaan. Kelatkaa, mikä ajatus ! Kroppa on aina, siis aina meidän puolellamme -olipa kyseessä sitten jokin vakavanlaatuinen sairaus taikka vaikka rakkoiset jalat ja kipuileva alaselkä (kuten allekirjoittaneella). Kaikki kurjatkin keholliset tapahtumat ovat merkki jostain, ne ovat hätähuutoja tai avunpyyntöjä, jonkin tapahtuman seurauksena käynnistyneitä prosesseja, jotka pyrkivät vain ja ainoastaan koko kropan tasapainoon. Olkaa vapaasti eri mieltä mutta minä -kaikkien mahdollisten sairauskierteideni ja nykyistenkin terveysonkelmien kautta- seison näiden sanojen takana: Keho puolustaa meitä henkeen ja vereen. Aina ja kaikessa.

Näine mietteineni taitoin siis matkaa tänään. Olen taistellut kroppaani vastaan vuosien ajan ja kun aiemmat ongelmat lakkasivat, kuvittelin olevani viimeinkin kehoni puolella ja luulin kuuntelevani sen vaatimuksia. Mutta pah ja pyh ja pöh! Camino todisti toisin: Meikäläinen painaa menemään sata lasissa oli kyseessä sitten kauppareissu tai matka Santiago De La Compostelan pyhään kaupunkiin. Suutuin kropalleni rakoista, väsyneistä lihaksista, lihaskivuista jotka heijastuivat rakkojen vuoksi vääristyneen astunnan takia ympäri kroppaa. Kelasin parin päivän ajan tippa linssissä, että kehoni on kääntynyt minua vastaan, kääntänyt takkinsa ja kelkkansa nurin ja alkanut kapinoimaan vastoin tahtoani ja tavoitteitani. Kunnes. Oivalsin toisin. Kiitos iki-ihanien ihmisten, joiden kanssa keskustelin asiasta ja ahdistuksestani. Oivalsin, että minä se olen joka taistelee -yhä edelleen- kroppaansa vastaan ja vie sen äärirajoille ikään kuin testatakseen sen sietokykyä. Kroppa, parka, ei sietänyt enää vaan kehitti rakkulaa varpaisiin ja päkiöihin niin kuin maa kehitää kastematoja sateella. 

Kroppani sanoi stop ja hammasta purren pysähdyin. Katsoin peiliin. Oivalsin: Kroppani ja mieleni ovat yhtä. Ne toimivat tiiviissä kahden kimpassa minun hyväkseni. Niinpä; Tänään kävelin kroppaani kuunnellen. Tahtini oli hidas kuin etanan ja jengiä painoi ohitseni hiki päässä, sauvat heiluen. Nauratti. Katsoin niitä ja mietin, mitä ne miettivät. Toisten kasvoilta paistoi kaksi vaivaista, varsin surullisen tuttua ajatusta: Ehdinköhän majapaikkaan ennen muita? Missä seuraava pysähdyspaikka?

Mitä minä sitten kelailin? Kuljin hitaan varmasti määränpäätä kohti määränpäälle ajatustakaan suomatta. Harjoitin jonkin sortin mindfullnessia siinä tallustaessani (kuin pilvien päällä, huom) ja ajattelin jokaista askelta, askelen painoa maata vasten, haistelin luontoa, kuuntelin lintuja, sulin minua ympäröivään hiljaisuuteen, joka oli hiljaisuuden ääniä täynnä.
Niin jakomielitautiselta kuin kuulostaakin, keskustelin samalla kroppani kanssa, kysyin: Onko tämä tahti ookoo? Mites koivet? Ootteks oolrait? Vatsa? Nälkä? Jano? Ei vielä? Okei. Hyvä. Sanokaa heti, jos kaipaatte taukoa tai energiatäydennystä. Kuuntelen kyllä. Kuulen kyllä.
Koitti lounasaika. Vatsa alkoi kurista ääneti, tunsin sen sisäisen mutinan: Ruokaa... Sen sijaan että olisin hermostunut siitä, ettei peltojen keskellä ollut ruokapaikkaa ihan heti saatavilla, aloin kyselemään kropaltani, mitä se mahdollisesti haluaisi ruoaksi tänään:

Kenties jokin ruokaisa salaatti? -Eiii mitään rehuiiii! Ruokaa!
Ehkäpä burgeri ja ranskikset? -Ei, ähky, et jaksa kävellä sit enää.
Hmm. Jotain pientä? -Ei ku isoo! Nälkä!
Okeiokei, älä nyt masu hermostu...
Sitten....
Vatsa loi verkkokalvoilleni kuvajaisen lehtipihvistä, lohkoperunoista ja salaatista kera kokiksen. 
Hei, vatsa, mulla on sit budjetti enkä voi luvata mitään pihvejä...
-No mutta tahtoo pihvii!
Venaas...
Hetkonen...
(Pientä lievää kapinointia, kun en voinut luvata mitään. Ohitan paikallisen hostellin, jossa mainostetaan pyhiinvaeltajien lounasta 5.90 eurolla. Passeli hinta! Mutta ohitan..)
Miksei menty tonne!!!? Masu huutaa hulluna.
Koska se poikkeaa reitiltä monta sataa metriä, me mennään johonkin matkan varrella olevaan paikkaan..
Mihin paikkaan? Millon ollaan perillä?
Kato! Ihan just! Tuolla! Kauppa!
Kauppa?
Joo, ostetaan sieltä meille jotain. 
Hmm (vatsa ei ole vakuuttunut)
Lopulta päädyn ostamaan appelsiinilimonadin ja tuna-täytteisen embadillan
Hmm, sanoo vatsa.
Ootko tyytyväinen?
No joo. Ookoo. Tää menettelee.

Tää menetteli:


Näin. Pääsimme kropan kanssa yhteisymmärrykseen ja kuljimme hyvässä harmonissa ennätykselliset 33 kilometriä kilometrejä sen kummemmin ajattelematta. Kintut sanoivat että jes mennään vaan, ei väsytä vielä ja mieli oli messissä kuin takissa takiainen. Kummallista kyllä, heti kun aloin kohdella kehoani ystävänäni, kuunnella sen viestejä, nimetä rakkoni ja jutella kroppani kaikille osasille vuoron perään (kyselin juuri haimaltani, miten menee, onhan tässä sentään tullut puputettua jonnin verran sokeristuvia hiilareita ja haimaparka ollut ehkäpä tavallista kovemmalla), kaikkosi matkanteosta kaikki raskaus ja ahdistavuus ja jäljelle jäi silkka vapaus, tasapaino & harmonia. 

Päivän filosoofinen pläjäys: Kun ei polta itseään alussa loppuun, sitä jaksaa vaikka maailman loppuun!

***   ***   ***

PS. Tänään saavuin Hospital De Orbegon kylään rapiat 14km päässä Astorgan kaupungista. Tänne(kin) vois jäädä asumahan.. Paitsi että; Minähän en osais asua yhtään missään. Minkäs nuuskamuikkunen muikkusuudelleen mahtaa ?


Meirän majatalo vasemmassa laidassa näkyvän hostellin takana


Joo, stop, kyllä, pysähdyn tänne ihan mielelläni!






6 kommenttia:

  1. Miten siellä matka etenee? Terveisiä Suomen juhannussäästä, jossa kerrospukeutumista, pipo ja hanskat kädessä. Sama jatkuu alkaneella viikolla. Lämpöhoitoa kaipailemme :) Jaksamista ja iloa päivääsi!
    -Sirpuli



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kuulinkin Suomen 'kesästä' pikkulintujen kautta ; ) Voi teitä siellä ! Täällä on arskaa piisannut vaikka sinnekin jakaa --vaikkakin 2 viimeistä päivää ollut aika mukavaa sumua ja sadetta. Kivaa vaihtelua ja siitepöly laskeutuu : >

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Oon niin kreisi että hajoon jo iteKKI! : >

      Poista
  3. Toivottavasti sulla on kaikki hyvin.
    -Sirpuli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi hei ! Kiitos huolehtimisesta<3 Kaikki on paremmin kuin hyvin, juuri siksipä postailukin jäänyt vähiin.

      Toivottavasti sielläkin rullaa elämä menemään niinku juna ! : >

      Poista