Kotirintamalla Turvallista Taistella

Se ois sitte syyskuu puolessa välissä. Kello näyttää tätä postausta aloitellessa 9.10 am ja minä tyttö olen jo porhaltanut jopollani Riihimäen päästä päähän ja saanut nauttia antiaamuvirkkujen pahimmasta painajaisesta ja parhaasta herättelijästä elikkäs kirpsakasta syysaamuhallasta. Hrrr rrrhhhh. Lähdettiin nääs pikkuveljen kanssa ovesta ulos samalla ovenavauksella, muttemme lainkaan samoin fiiliksin. Hän läksi kouluun masu täynnä weetabixia kun taas minä läksin verikokeisiin Riksun terveyskeskukselle masu tyhjänä kuin jääkaappi, jossa on vain valo. Sillä erolla, että valo. Edes sitä ei ollut. Oli kylmä ja nälkä ja kaatoväsy. Puutepaketista puuttui vain pissahätä. Selvisin kuitenkin sinne ja takaisin. Olenhan selviytyjä. Siellä sain tietää, ettei näitä kokeita varten olisi tarvinnut olla syömättä. Dodii, kannatti lukea nettikeskusteluja aiheesta. 

   Brother is still at school. Meanwhile sister's having fun with his dog...

Olen ollut vähänpaljon poissa tämän maaliman kuvioista siitä lähtien kun kotiuduin kotimaahan Kiinasta eli palttiarallaa puolentoista viikon ajan. Kenties vuosikausien ajan pinnan alla jyllännyt tauti/sairaus/ongelma/pöpö (?) godknowswhat puski näet päälle voimallisemmin kuin koskaan ennen ja oireiden kirjo häikäisee väriloistollaan. Olen elänyt kuin postinjakaja aamu-udussa. tai kuin töihin sompaileva shanghailainen saastepilvessä. Ihan pilvessä, toisaalta high toisaalta ihan helevetin low. On vatsaongelmaa, suolisto-ongelmaa, iho-ongelmaa, väsymysongelmaa, turvotusongelmaa, mielialaongelmaa, näköongelmaa, lihaskipuongelmaa, paniikkihäiriöongelmaa ja niin edelleen ja edelleen ja edelleen. Olen oirehtinut viime vuosien aikana säännöllisen epäsäännöllisesti vaihtelevan vaihtumattomasti likimain samoin oirein, mutta eri oirekoktailein mistä johtuen syy-seuraus-suhteiden analysointi on ollut kuin bakteerin DNA:n eristämistä yliopiston laboratoriossa. Haasteellista. Nyt, ensikertaa kaikki oireet puskivat kuitenkin päälle samaan aikaan. Itse epäilen kilpirauhasen vajaatoimintaa. Onko kellään omakohtaisia kokemuksia?

(Kuvat: Google images)

Muutoin -jos kipeysolotilaa ei oteta lukuun, vaikka vaikeahan se on jättää luvutta-  on arki edennyt suhteellisen rauhalliseen, rutinoituneesseen tyyliin ilman minulle niin tyypillistä multitaskingia ja jokapaikkaanhösäämistä ja jokapölkynhöyläämistä. Ensikertaa kenties kuuteen vuoteen (!) koen olevani kotonani kotonani ja juuri siksi osaan myös olla kotonani. Sataprosenttisesti. Ensimmäistä kertaa näiden matkustusvuosieni aikana (mikä tarkoittaa ajanjaksoa vuodesta 2008 tähän päivään asti) Suomessa oleminen ei ahdista tipan tippaa, eikä koti tunnu stressaavalta, ahdistavalta, masentavalta. Päinvastoin: Tällä kertaa tulin kotiin tietäen, että nyt minä tarvitsen kotia ja koti myös minua. Olen sisäistänyt myös sen tosiasian, että saan tulla kotiin sellaisena kuin olen, minuna itsenäni, olipa senhetkinen minä sitten iloinen, surullinen, tyyni, vihainen, laihtunut, lihonut, terve, sairas, väsynyt, pirteä, masentunut, maaninen, kaikkeen pettynyt, kaikkea rakastava, rokkari, hevari, gootti, hippijuppipunkkari, uskonvainen, ateisti, punapää, kalju, rastapää tai punkkari tai kaikkea ja mitä tahansa sen kaiken väliltä. Saan olla minä ja se tuntuu hyvältä. Oon riittävä, vaikka itse sanonkin ja voin paljon paremmin.

Siispä, oivallus: Kotiin saa palata omana itsenään. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, tiedän, että tämä tosiasia tuppaa toisinaan unohtumaan itse kultakin eikä vähiten niiltä, meiltä, jotka sattuvat asumaan ukomailla pidempiä ajanjaksoja kerrallaan. Sitä luulee, että maailmalta pitäisi aina tulla kotiin voittajana. Iloisena. Tyytyväisenä. Terveenä. Sädehtivänä supernaisena, joka on löytänyt maailmalta etsimänsä. Itsensä. Maailmankatsomuksensa, joka on maailmalla asumisen ansiosta parempi kuin koskaan ennen. Pyh. Niin yleinen ajattelutapa kuin tämä onkin, ei se ole muuta kuin vaikkua korvien välissä. Klöntti, joka estää vapaan ilmavirrankulun sisään ja ulos. Pestään korvat! 

Minä palasin kotiin sisikunnassani vahva tuntuma siitä, että tällä hetkellä, juuri nyt en haluaisi olla missään muualla. Ja kaikkein tärkeimpänä: Missään muualla ei olisi nyt hyvä. Missään muualla en saisi itseäni kuntoon kuin kotona, missä en ole yksin vastuussa kaikesta, missä työ- ja opiskeluvelvollisuudet eivät minua sido (vaikka osa-aikaista kirjoitusduunia duunailenkin), missä asiat hoituvat pääasiassa tutulla tavalla omalla kielellä (paitsi silloin kun on venäläinen lekuri joka tekee asiat epätutulla tavalla tahtoni vastaisesti, mutta siitä myöhemmin lisää). Juuri nyt, kaikesta huolimatta ja kaiken vuoksi, kotona on hyvä, parempi, paras. Siispä, sanon itselleni: Asento, LEPO, hengenveto. Plus lopuksi lisäksi säännön vahvistava pikkupoikkeus: Huomenna pyrähdämme kuvassa pomppivan pikkuveikan kanssa elämä lapselle konserttiin Hartwallille. Ja sit mää laulan dappadaduudadappadaduudadappa täällä linnunradan toisella puolen!

                                           Jossain täällä: 

Jotenkin näin: https://www.youtube.com/watch?v=sS6Ta6SrTHs

                                            (Kuva: Voice.fi)